tiistai 31. joulukuuta 2013

ELÄMÄN JOKIVENE

MATKA MENNEEN VUODEN YLI, KOHTI TULEVAA

Jokiveneen kuljettajan ammattitaitoa on pakko ihailla.

Mies kohottaa moottoria ylös ja solakka jokivene liukuu matalikon yli pohja kevyesti soraa raapien.

Elämä jokivarressa on hionut säiden ja vuodenaikojen mukana elävät korkeuskäyrät miehen selkäytimeen.

Sisäinen kaikuluotain löytää aina vaistomaisesti oikean väylän.

Olemme laskeutuneet aamulla poikani kanssa Lemmenjoen Hengenahdistuksen mäkeä alas Kultahaminan satamaan.

LEMMENJOEN VAELLUS

Takana on erävaellus läpi kultamaiden. Vaellus, josta poikani kanssa olin aina haaveillut.

Nyt olemme matkalla takaisin jokiveneen kyydissä. Mukana oli pesunkestäviä kullankaivajia pipot päässä. Matkan aikana ymmärsin syyn. Viima tunkee läpi luiden matkan aikana ja kaikki turistit hytisevät hiljaisina. Karaistuneet kullankaivajat turinoivat sen sijaan keskenään leppoisasti.

Tuo vuosia sitten tehty vaellus ja jokimatka Lemmenjoella tuli mieleeni kun lämmittelin uudenvuodenaaton saunaa.

PITELIN LEUKAANI TUUMIEN

Ajattelin kulunutta vuotta, vaellusta viikkojen ja kuukausien läpi. Kevään sairastelua epätietoisuudessa. Turhia lääkärissäkäyntejä. Huolta, kipua ja pelkoa, valvottuja öitä. Outoja vaivoja, joita edes lääkärit eivät tunnistaneet.

Ajattelen kesän ja koko vuoden onnellisinta juhlaa. Rakkaan tyttäremme rippijuhlaa. Valokuvissa ja videolla pitelen tuumivan oloisena leukaani. Tosiasiassa pidän päätäni suorassa.

Siitä huolimatta se on eräs onnellisimpia juhlia elämässäni. Ihana tyttäremme juhla. Sitä juhlaa olimme odottaneet vaimoni kanssa, ja sydämemme täytti ilo kun saimme olla perheenä yhdessä juhlimassa.

SAIRAUS HYÖKKÄÄ

Heinäkuussa saan viimein diagnoosin sairaudestani ja pääsen hoitoon Lohjan neurologiselle poliklinikalle. Saan ensimmäiset botuliinipiikkini ja pääsen pyytämällä aivojen magneettikuvaukseen.

Heinäkuussa saan töistä lomautuksen, joka on kestoltaan toistaiseksi jatkuen tätä kirjoitettaessakin edelleen.

Viime kesästä tähän päivään on sairaus ottanut lisää valtaa elämässäni. Vähitellen se on kaventanut elintilaani kuin hyökkäävä valtio maata vallaten.

OLIN JO LUOVUTTAA

Makaaminen selällään on käynyt vaikeaksi jatkuvan liikkeen vuoksi. Nukkua on ihmisen lähes välttämätöntä, joten silloin annan niskojen kiikkua kunnes väsyn ja nukahdan. Merkillistä kyllä unen aikana dystonia lähes katoaa ja herätessäni tunnen itseni terveeksi.

Juokseminen on elämäni henkireikä enkä ole siinä asiassa antanut dystonialle periksi. Päinvastoin, olen käynyt hyökkäykseen. Käyn lenkillä muutaman kerran viikossa ja olen huomannut kuntoni parantuneen viime aikoina.

Syksyllä olin jo vähällä luovuttaa kun lähes putosin juoksumatolta ja kävelyllä olin mennä ojaan. Luin kuitenkin jonkun kanssakärsijän nettikirjoituksen. Hän kertoi, että dystoniassa tulee hyviä ja huonoja päiviä.

Huonojen päivien aikana on vain uskottava, että hyväkin taas koittaa.

TALVISODAN HENGESSÄ

Niin sitten odotin seuraavaan päivään ja lähdin lenkille. Niskani olivat heittää minut ensimmäisellä suoralla ojaan, mutta en antanut periksi. Ajattelin, että vaikka kuolisin, niin tämän lenkin juoksen. Kilometrin jälkeen niskat antoivat periksi. Dystonian rautapanta murtui hetkeksi.

Lenkillä olen siitä lähtien käynyt sisulla ja sydämellä. Antanut pään pyöriä ja niskojen hyöriä, mutta juoksuun en ole niiden antanut vaikuttaa.

Olen lähettänyt dystonian päämajaan viestin, että varo sairaus, voit hävitäkin. Osa paranee aina tästäkin taudista ja vaikka en paranisikaan, niin periksi ei anneta.

Talvisodan hengessä dystonian vyörytystä vastaan.

LUOTSIVENE KADONNUT

Lemmenjoen jokivene tuli mieleeni, kun ajattelin tulevaa vuotta. On vain luotettava, että elämän jokiveneen kuljettaja luotsaa läpi tulevan vuoden.

Luotsivene laulussa se on kadonnut näköpiiristä ja laulaja jopa epäilee sen olemassaoloa.

Monella meistä, niillä joista tuo luotsivene on kadonnut sairauden tai masennuksen myötä on epävarma olo tulevan vuoden edessä.

MATKA ON EDESSÄ

En ole niin typerä, etten väittäisi myös minulla huolettavan ja välillä myös pelottavan. Takana ovat ne omahyväisyyden ajat, jolloin luulin, että aina sitä jotenkin selviää.

Maatessani uudenvuoden aatonaattona Lohjalla magneettikuvauksessa putken sisällä, ymmärsin, että ainoa varma asia on tulevaisuudessa oleva matka.

Matka, johon ei tarvita claudiaeveä eikä tinanvalua. Eräänä päivänä on edessä matka krematorioon. Sinulla ja minulla.

Sain paljon lukijoita ja palautetta blogikirjoituksiini “Takaovi” ja “Elämän suora”. Kerroin niissä avoimesti oman elämäni raskaista vaiheista viime syksynä ja erään ystäväni elämän viimeisestä suorasta.

Tässä alla eräs palaute, jonka kirjoituksistani sain.

OLEN NIIN VÄSYNYT

Anonyymi kirjoitti 31. joulukuuta 2013 6.11

”Luulin häntä onnelliseksi mieheksi täydellisessä tarinassa. Tarinassa, joka ei ollut totta.”
Miksi meistä on tullut tällaisia?

Miksi kulissit on säilytettävä, tuntui mitä tahansa? Jos ei jaksa olla olemassa, miksi pitäisi?
Olisiko vihdoin aika ajatella itseään ja päästä pois täältä helvetistä?

Jäljelle jäävät surevat aikansa, mutta heillä on voimaa mennä eteenpäin.Jos itsellä ei ole enää mitään, mitä järkeä tässä on?

Olen niin väsynyt.

”Kyynelinä, joita hän ei koskaan löytänyt, ei osannut itkeä kipuaan ulos.”


VASTAUKSENI VÄSYNEELLE:

Kiitos kommentistasi väsynyt Ystäväni!

Olen niin samaa mieltä kanssasi, ettei tässä ole mitään järkeä, ei sitten yhtään. Olen itsekin niin väsynyt kaikkeen, varsinkin kun sairastuin ja jouduin lomautetuksi.

Tunnelmistani ja omista pohdiskeluistani kerroin blogikirjoituksessani “Takaovi”.

Ystäväni sanoi siinä minulle, että armahda itsesi ja minä sanon sinulle saman. Armahda itsesi, älä ole liian ankara itsellesi ja yritä löytää ne kyyneleet.

Minä selvisin kun opin itkemään ja kirjoittamaan tuskani ulos. Siitä syystä myös pidän blogiani, että saisin kirjoittaa pahan mielen pois.

Tämä voi siitä syystä tuntua jonkun mielestä negatiiviselta blogilta, mutta minua kirjoittaminen helpottaa.

En pysty oikein makoilemaan sängyllä niskavaivojeni vuoksi, joten istun paljon ja kirjoittelen.

Olen nähnyt ja keskustellut useiden uupuneiden ihmisten kanssa, jos haluat kirjoitella, niin pura vaikka tuntojasi ja kirjoittele minulle.

Itse olen saanut paljon apua netin ja erityisesti facebookin dystoniaryhmästä. Aivan ihania ihmisiä löytyy kun lähtee avoimin mielin etsimään.

Neuvon sinuakin etsimään vertaistukea ja kirjoittamaan hädästäsi toisille. Varmasti saat apua.

Meitä on monta, jotka jaamme kanssasi elämän mielettömyyden ja kuitenkin jaksamme hetken kerrallaan toistemme tuella.

Valonpisaroita Sinun elämääsi väsynyt. Kirjoittele!








ALMUT



Tämän maailman almut,
näiltä markkinoilta,
polttavat sielun karrelle. 

        Hiertävät tuhkaksi.






maanantai 30. joulukuuta 2013

MAGNEETTIMIES

AIVOKUVIA MUISTOJEN MAAILMASTA

Asetun lavetille selälleen ja minut työnnetään laitteen sisään. Korvissani alkaa soimaan musiikki ja rentoudun.

Ajattelen lipuvani laineilla. Olen lastu, joka keikahtelee tuulessa. Aurinko lämmittää ja neidonkorento laskeutuu päälleni.

Äkkiä kaikki pimenee. Auringonpimennys, hätkähdän mielikuvistani. Lavetti liikkuu ja minut vedetään ulos.

NYRKILLÄ KYLKEEN

Tupakalle käryävä hoitaja mutisee jotain sähkökatkosta ja laiteviasta. Hän käy kopauttamassa nyrkillä laitteen kylkeä ja jos oikein kuulen, niin tokaisee siinä kuvatun koiraa edellisessä paikassa.

En tiedä kuulinko oikein, mutta ei se minua isommin haittaa.

Olen magneettirekassa, johon kuljettiin laskusillan yli kuin lapsuudessani tavaravaunuihin. Minulla on selkä kipeänä ja olen onnistunut pääsemään Lohjan sairaalaan magneettirekkaan kuvaukseen.

Päivystävä lääkäri ei ollut aluksi innokas kirjoittamaan lähetettä kuvaukseen, mutta onneksi siihen pääsin sillä kipu osoittautui välilevynpullistumaksi.

TIHRUISET KUVAT

Aikaa ja tupakkaa meni odotellessamme laitteen korjaajaa, mutta lopulta kuvat saatiin.

Muistelen nyt muutaman vuoden takaista matkaani magneettirekan kuvauksiin huvittuneena. Ortopedikin tihrusteli kuvia senoloisena, ettei niistä tainnut juuri selvääkään saada.

MAGNEETTIREKAN KYYDISSÄ

Olen kyllä kuullut muitakin hauskoja juttuja magneettirekan ympäriltä. Tarpomista liukkailla ja jäisillä parkkialueilla.

Odottelua viimassa lukitun rekan oven takana. Eksymisestä pimeältä parkkialueelta pois tullessa ja vastaavaa.

HOTELLIHOITOA

Olen käynyt myös yksityisellä lääkäriasemalla magneettikuvauksissa. Siellä kohtelu oli tietysti kuin hyvässä hotellissa ja laitteet kiilsivät kuin porsliinit.

Lääkärikin oli mukana ja selitti kuvia jo alustavasti.

Julkisella puolella on joka kerta heitetty ulos saman tien kuvien jälkeen. Eikä ole vaivauduttu edes vihjaisemaan mitä kuvissa näkyy.

RAHAKO TEKEE INHIMILLISEN?

Mikähän siinä on, että julkisen puolen sairaanhoitoon liittyy niin usein tylyys, tympeys ja tietojen ja tutkimusten vaikea saatavuus.

Eräskin egoltaan ja olemukseltaan suuri lääkäri karjaisi kerran terveyskeskuksessa minulle täysiä komennon, kun en riittävän nopeasti ottanut paitaa päältäni.

Sitten kun nämä samat ihmiset menevät yksityiselle puolelle töihin, he muuttuvat.

MAKSUSTA TULI TERVEHDYS

Rahako sen tekee. Asiakkaathan ovat kummallakin puolella potilaita.

Muistan lapsuudestani erään kotipaikkakuntani lääkärin.

Hän tapasi pitää myös yksityisvastaanottoa, ja kerrottiin, että hänen yksityisvastaanottonsa erosi hänen tavallisesta vastaanotostaan sillä tavoin, että hän maksun saadessaan tervehti potilaitaan.

ILOTON ILMAPIIRI

Minä ja monet muut ovat saaneet terveyskeskuksissa ja julkisen puolen hoidoissa joskus sen verran karua kohtelua, että tietty epäluottamus on jäänyt elämään.

Liian voimakkaana henkii “mehän ollaan vain töissä täällä”, iloton ilmapiiri.

PÄÄSIN PYYTÄMÄLLÄ

Nyt olen kuitenkin Lohjan sairaalan röntgenosastolla ja odottelen pääsyä magneettikuvaukseen.

Sain kutsun kuvaukseen neurologiltani, kun sitä erikseen toivoin.

Hän ei olisi nähnyt sitä tarpeelliseksi, koska hänen mielestään servikaalinen dystonia oli minulla niin ilmeinen.

POISSULKEVAT TUTKIMUKSET

Ihmettelin sitä kovasti, koska dystoniani ensimmäisenä tunnistanut fysiatri oli nimenomaan painottanut poissulkevien tutkimusten oleellisuutta.

Olin kuitenkin ehtinyt ystävällisessä, ja ihmisen huomioonottavassa yksityisessä työterveydenhuollossa unohtaa mitä kohtelua on joskus siedettävä julkisessa terveydenhuollossa.

On vain siedettävä saadakseen siedettävää hoitoa, että sietäisi.

Kysymys on eloonjäämistaistelusta. Jos et itse osaa vaatia tutkimuksia, niin minkä sille voi, lääkäritkin ovat vain ihmisiä.

LÄÄKÄRITKIN OVAT VAIN IHMISIÄ

Tai jos hoidossa sattuu virhe, niin minkä sille voi, lääkäritkin ovat vain ihmisiä.

Ovat, ovat, mutta erittäin koulutettuja ja hyvin palkattuja ihmisiä.

Kyllä heiltä pitäisi voida vaatia ja odottaa enemmän kuin tavan tallaajilta.

Ihan vain luonnostaan ilman jatkuvaa tietojen ja tutkimusten vaatimista.

RAUHOITTAVAT LÄÄKKEET

Pääsin sentään kuvauksiin ja kysyin rauhoittavista lääkkeistä, joista neurologi ja ajan varannut hoitaja olivat kertoneet.

Neurologi oli katsonut minua ja sanonut pääni liikkuvan sen verran, että kuvista tulee joskus epäselviä.

Ajan varannut hoitaja oli vielä painottanut, että rauhoittavien lääkkeiden jälkeen ei saa sitten ajaa autolla.

EI MEILLÄ ENNENKÄÄN...

Magneettikuvauksen hoitaja kuitenkin tokaisee, ettei heillä ole tapana antaa rauhoittavia lääkkeitä.

Hän sanoo uskovansa, että pääni saadaan kyllä tuettua riittävän hyvin.

VÄÄRÄT HOUSUT

Vaihdan sairaalan housut jalkaani ja kävelen pian hoitajan perässä avaruuskapselilta näyttävän laitteen viereen.

Mieleeni tulee Jack Nicholson hortoilemassa sairaalassa elokuvassa “Jotain annettavaa”.

Toinenkin hoitaja tervehtii ja kehoittaa makuulle lavetille. Palvelu on ystävällisen totista, hymytöntä ja asiallista.

Painan pääni lavetin päässä olevaan lokeroon ja noudatan hoitajan kehoitusta työntää päätäni syvemmälle lokeroon.

Hoitaja asettaa päähäni suuret kuulokkeet, jotka tukevat pääni hyvin paikoilleen. Vielä pienet pehmeät lisätuet ja kehikko naaman päälle.

Tunnen itseni Hannibal Lecteriksi, mutta en halua syödä ketään.

MATKA ALKAA

Toinen hoitajista kysyy haluanko kuunnella musiikkia kuvauksen aikana.

En halua.

Haluan nauttia kuvauksen kaikilla aisteillani sillä luulen, että se kestää vain tovin.

En ollut huomannut lukea kutsusta että kuvaus voi kestää jopa puoli tuntia, onneksi.

En myöskään muista kysyä saako kuvauksen aikana nielaista.

Ajattelen neurologia, joka kertoi, että kuva voi epäonnistua tai olla huono, jos pää tärisee, joten päätän olla nielaisematta.

Kyllä muutaman minuutin nyt nielemättä voi olla, ajattelen.

Kuvaus alkaa ja olen putkilon sisällä.

Ajattelen olevani krematoriossa, jonka tuliuuni vähitellen lähestyy, lämpö nousee ja valot käyvät kirkkaiksi.

KONEMUSAFESTARIT ALKAVAT

Pian saisin nähdä ne kaksi kaunista, totista, mutta ihanaa enkeliä, jotka minut tänne putkeen työnsivätkin.

Alkaa konemusiikkifestivaalit. Kuvaus on rytmikästä, siinä on selkeä tempo ja tarina, se on puhetta.

RUUSUPORA LAPSUUDESTA

Unettavaa puhetta, kuin luentoa, vastaansanomatonta takomista kuin sepän pajassa tai hammaslääkärissä pikkupoikana.

Silloin kun oli vielä ruusupora, joka jyrisi, niin että pää tärisi vielä kotimatkalla. Niin, tai tärisee vieläkin.

Onkohan dystoniani alkuperä lapsuuteni hammaslääkärissä valaistun magneettiputkessa.

HAMMASLÄÄKÄRIN PELKO

Muistan samalla flashina, kuin youtuben videona erään alakoulun hammaslääkärimatkan.

Olen ensimmäisellä luokalla ja minulla on paljon reikiä hampaissa. Tuntuu, että olen joka kerta jonossa, kun kutsuja jaetaan.

Kerta kerralta käynti on tuskallisempi ja alan pelätä hammaslääkärin odotushuoneen hajuakin. Pelko iskee lopulta niin voimakkaana, että minä jänistän.

KARKAAN HAMMASLÄÄKÄRISTÄ

Muistan kun kävelemme parin tytön ja pojan kanssa kohti keskustaa ja hammaslääkäriä. Toinen tytöistä on vielä yksi luokan ihastuksiani, joten yritän peitellä pelkoani.

Itku tulee kuitenkin väkisin ja jättäydyn porukasta yksin niiskutellen. Toinen pojista juoksee luokseni, hän on mukava poika, mutta ei malta olla kertomatta muille niiskutteluani.

Toiset jatkavat matkaansa, mutta minä pujahdan jollekin sivukujalle.

PUJAHDAN KIRJAKAUPPAAN

Menen äitini työpaikalle ja itkua kitisten kerron, etten uskalla mennä hammaslääkäriin. Äiti ei ole vihainen vaan antaa minulle vähän rahaa ja rohkaisee juoksemaan toisten perässä hammaslääkäriin.

Minä en kuitenkaan mene hammaslääkäriin. Kävelen keskustaan ja pujahdan kirjakauppaan. Ostan taskukokoisen pelilaatikon, jossa on shakki, tammi ja miilu.

Sitten kuluttelen aikaani ja menen illaksi kotiin.

HERTTAINEN OPETTAJANI

Äitini on illalla vihainen kun en mennyt hammaslääkäriin vaikka hän antoi rahaakin.

Koulukaverit kielivät opettajalle heti tunnin alussa etten ollut käynyt hammaslääkärissä. Herttainen opettajammekin on vihainen.

Hän ei valitettavasti elänyt enää monta vuotta, vaan kuoli nuorehkona sairauskohtaukseen.

MAAILMA OPETTI

Minä uskon tuosta yhdestä hannauksesta, enkä ole koskaan sen jälkeen jättänyt menemättä mihinkään lääkäriin.

Oli tosi kurjaa, kun pelotti, itketti, hammasta särki ja kaikki olivat vielä vihaisia.

TURPAAN TULEE AINA

Kyllä maailma antoi pikkupojalle siinä ensimmäisen koulutuksen.

Kipu ja iskut on parempi ottaa heti vastaan, turpaan tulee aina ja joka tapauksessa.

TOTISET ENKELINI

Putkessa on mukava muistella ja konemusiikin tahdissa alkaa unettaa.

Sylkeä on kertynyt suu täyteen, mutta en uskalla enää nielaista, koska pelkään alkavani yskimään ja pilaavani kuvauksen.

Onneksi musiikki lopulta sammuu, kuuluu askelia ja lavetti liukuu ulos.

Totiset enkelini odottavat minua ulkopuolella. Toinen avaa kasvojen yllä olevan raudan ja kehoittaa nousemaan ylös.

HEIDÄN HOUSUT

Kävelen pukuhuoneeseen ja toinen hoitajista käy sanomassa, että heidän housunsa voi heittää pesupussiin ja tämä oli tässä.

Kuvista hän ei pukahda mitään, niinkuin odotinkin. Minulle on sovittu soittoaika parin viikon päähän, joten uskon kuulevani jotain silloin.

LÖYTYYKÖHÄN PÄÄSTÄ MITÄÄN?

Viimeksi kyllä neurologi soitti niin hätäisen puhelun, että kovinkaan paljon en ehtinyt kyselemään.

Uskon kuitenkin, että sairaalasta otetaan yhteyttä jos päästäni jotain löytyy.

Yllätys se olisi minullekin. Eikä iloinen.


lauantai 28. joulukuuta 2013

ELÄMÄN SUORA




YSTÄVÄNI ELÄMÄN VIIMEINEN SUORA

Rekka tulee vastaan pitkällä suoralla. Aluksi pienenä pisteenä rypsipeltoja halkovan tien päässä. Sitten raskaana massana.

Valmiina murskaamaan väärälle kaistalle eksyneen. Siivoamaan virheet yhteiskunnasta.

Tämän ajan pyövelit, pyövelit pyörillä. Tahtomattaan tehtäväänsä asetetut. Hevosenkengät puskurissa. Onnenpotkulla tuonpuoleiseen.

Aivan kuin elämässä, kuin ystäväni elämässä, huomaan pohtivani ja huomaan pelon. Pelon, kuin vatsan pohjalle valuvan jäisen veden. Entä jos ystäväni päättää tehdä tästä kaikesta lopun. Ja vie minutkin mukanaan.



REKKA JYRÄÄ OHI

Edellisenä iltana hän soitti ja pyysi kyytiä sairaalaan. Kysyi, voisimmeko mennä minun autollani. Hän maksaisi bensat. Ystävältäni se oli paljon luvattu. Hän oli visu mies, mutta tiesi meidät köyhäksi nuoreksi perheeksi.

Sain kuitenkin sovittua, että menisimme hänen autollaan. Vähänajetulla ja uudenkarhealla. Ystäväni silmäterällä. Sitä on nautinto ajaa omaan kärryyni verrattuna.

Vilkaisen vieressäni istuvaa ystävääni. Laihat, lähes luisevat kasvot ovat ilmeettömät ja vahamaiset. Sama ilme hänen kasvoillaan on ollut jo kuukausia. Värähtämätön, kuin veistetty ja kivulias katsojalle.

Rekka sivuuttaa samalla meidät. Kuljettajan kasvot vilahtavat tuulilasissa ja raskas diesel jyrää sivusta ohi. Häpeän hieman pelkoani. Ystäväni ei ollut käyttäytynyt koskaan uhkaavasti minua kohtaan.




JÄYHÄ JÄRKÄLE

Muutama muistikuva tulee kuitenkin mieleeni. Äkkipikainen, tosikko luonne, sitä ystäväni kyllä on. Laskee leikkiä, mutta ei siedä itseensä kohdistuvaa huumoria. Kerran jouduin lähtemään karkuun, kun letkautin liian nasevasti hänestä.

Ennen masentumistaan hän oli kuitenkin ollut tukikallio minulle, horjumaton ystävä. Peruskallio elämän myrskyissä. Jäyhä järkäle. Vakaa, vähäpuheinen, synkkä ja luotettava.

Mies, jonka asiat ulospäin olivat täydellä tolalla.

Hänellä oli hieno perhe. Komea omakotitalo ja hyvä työpaikka. Lisätienestissäkin hän kävi leipätyönsä ohella. Yhteiskunnan tukipylväitä mielestäni. Autokin vasta pakasta vedetty, kaunis ja nautinto ajaa.



LIIAN HERKKÄ MIES

Hän oli harras uskova. En tuntenut toista niin vakaata kristittyä kuin hän. Seurakuntakuorossa hän lauloi aina vakiopaikallaan. Oli kuin ikoni tai patsas penkissään.

Ja nyt kuin vaivaisukko kerjäämässä oikeutta olla edes olemassa, huomaan ajattelevani.

Mies, jonka uskoa ei kukaan kyseenalaistanut. Hän oli uskossaan läpikuultava, kuin henkiolento. Siitä huolimatta siinä oli jotain ristiriitaista. Pelottavan kovaa, mutta haurasta, kuin lasia.

Kuin kristallikruunu, joka loistaa kadulle, mutta helisee itseään vastaan, kun siihen törmää.

Samoin ystäväni löysi aina vian itsestään. Tuomitsi itsensä ja pyyteli anteeksi. Aina valmis virheensä tunnustamaan ja anteeksi pyytämään. Oliko hän liian herkkä mies tähän maailmaan, huomasin usein pohtivani. Tähän maailmaan, jonka särmiin itsensä tämän tästä jokainen teloo.

Liian ankara itselleen. Armoton.




SYNNIN MUSTA VERI

Ystäväni oli saanut uskonsa jo äidinmaidossaan. Hän halusi aina tunnustaa syntinsä ja vapautua niistä. Tutki elämäänsä usein ja tarkkaan kuin täikammalla.

Etsi syntejä kuin syöpäläisiä, nitisti kuin kirppuja, ajatti niitä vikkeliä vilistäjiä nopeilla sormillaan.

Puristi niin, että synnin musta veri tirskui. Ei auttanut. Uutta tuli kuin ruohoa kesäiselle nurmelle.

Kasvoi ja rehotti naapureidenkin silmiin hänen mielestään. Sitä piti leikata, ettei näy, sitä synnin ruohoa. Leikata, kunnes maa oli mustaa multaa. Mustaa kuin ystäväni mieli. Mustaa ja upottavaa kuin liejusuo.

Siinä suossa ystäväni nyt tarpoi. Upposi yhä syvemmälle joka askeleella.




ONNELLISEN MIEHEN PAINAJAINEN

Miten tähän oli tultu? Miten onnellinen tarina, muuttui painajaisuneksi. Olin usein pohtinut sitä. Ystäväni elämäntarinaa.

Miehen, jonka elämässä kaikki muu oli tolallaan, paitsi mies itse. Kaikki muu oli kuin onnellisesta sadusta, paitsi mies itse.

Hänen koko olemuksensa huusi vastausta klassiseen kysymykseen; kuka ei kuulu joukkoon?

Luulin häntä onnelliseksi mieheksi täydellisessä tarinassa. Tarinassa, joka ei ollut totta. Muistan sen vielä hyvin, koska kirjoitin silloinkin päiväkirjaa.




LINNUNPOJAN KATSE

Lähdin töistä lumisateessa, oli maanantai ja pilvet roikkuivat matalalla. Näin ystäväni jo kaukaa. Hän talutti polkupyöräänsä vaikka tallissa lepäsi lähes uusi auto. Hartiat olivat kyyryssä ja pää kumarassa. Pysähdyin vierelle juttelemaan.

Hän vastaili ystävälliseen tapaansa, mutta huomasin heti, ettei kaikki ollut kohdallaan.

Hän katsoi minua avuttoman näköisenä silmiin. Katse oli kuin nälkäisen linnunpojan katse, sisintä viiltävä katse. Lumi satoi lakin lipalle ja suli silmiin kuin kyynelinä.

Kyynelinä, joita hän ei koskaan löytänyt, ei osannut itkeä kipuaan ulos.

Ystäväni kertoi masennuksestaan, siitä ettei oikein jaksa enää. Sanat olivat harvat, mutta olemus kertoi kaiken. Yritin lohduttaa häntä vaikka oli kiire syömään ja takaisin töihin. Ystävälläni ei ollut kiire. Hän oli matkalla omiin hautajaisiinsa.

Peli on menetetty, sai ystäväni vielä sanottua ennen kuin erosimme.



VIIPYVÄ VALO

Masennus jatkui kuukaudesta toiseen ja ystäväni vietiin hoitoon mielisairaalaan. Viikot hän oli hoidossa ja viikonloput kotona. Nyt olin viemässä häntä viikonloppulomalta takaisin sairaalaan.

Aloimme lähestyä sairaalaa ja vihreiden harjujen takaa päilyi järvenselkä kauniin sinervänä. Ilta-auringon säteet viipyivät rinteiden jykevissä männyissä. Piirtyivät kuin karttana kaarnalle. Karttana tuntemattomaan maahan, johon ystäväni kohta matkaisi.

Viipyvä valo kaarnan pinnalla. Olisitpa viipynyt pidempään ystäväni.



VOIMATTOMAT SANAT

Viimeinen suora ennen sairaala-alueelle kääntymistä. Ystäväni elämän viimeinen suora. Upea järvimaisema ja auton täyttänyt raskas tunnelma saavat oloni tuntumaan epätodelliselta. Pohdin sanoja, kuin voimasanoja, joilla voisin rohkaista ystävääni. Sanon jotain.

Sanoja, jotka putoilevat välillemme ja valuvat allamme kiitävälle sulkuviivalle. Voimattomia sanoja.

“Minusta tuntuu siltä, että en selviä enää tästä”, ystäväni kuiskaa liikkumattomien huulien välistä. Hänen kasvonsa ovat jähmeät ja vahamaiset.

Yritän sanoa taas jotain, mutta hän ei vastaa mitään. Ei tunnu kuulevan sanojani. Katselee vain harjujen takana välkkyvien vesien yli. Katselee sinne, kaukana siintäviä vaaroja kohti.

Koen jälleen kerran saman tunteen kuin aikaisemminkin. En tavoita enää ystävääni. Sanani eivät löydä tietä hänen sydämeensä. Ei, vaikka kuinka yritän, olen koko ajomatkan yrittänyt.




MIES JA MATKALAUKKU

Sairaalan tienviitta kertoo, että keskustelut on käyty ja aika ystäväni tiimalasissa on valumassa loppuun.

En minä sillä hetkellä ymmärrä sitä. Halaan ystävääni suurella sairaalan pihalla ja lupaan tulla käymään. Hän toivoo, etten turhia lupailisi, ettei tule valehdeltua.

Nousen autoon ja käännän keulan kotiinpäin. Vilkaisen taustapeiliin ja näen ystäväni kumaraisen hahmon katoavan matkalaukku kädessä sairaalan ovista sisään. En tiedä, että se on viimeinen muistikuvani ystävästäni.

Seuraavana aamuna hän juoksee siihen sinertävänä päilyvään järveen jota ajomatkalla yhdessä katselimme.

Hänen matkalaukustaan löytyy lappunen, jossa hän kertoo, ettei jaksa enää.





OMAN ELÄMÄNI SANAT

Minä huomaan usein ajavani sitä pitkää suoraa, oman elämäni suoraa ja miettiväni niitä sanoja, jotka putoilivat keltaiselle keskiviivalle.

Ne sanat jäivät kerran mieleeni ja kirjasin ne päiväkirjaani. Nyt haluan antaa ne sanat sinulle ystäväni.

Toivon, että sanani löytävät sydämeesi.




torstai 26. joulukuuta 2013

KIRJOITTAMATON KIRJA

ONTUVAN ERIKSONIN KUJANJUOKSU


“Kaikille olisi parempi, että sinä kuolisit pois, olet pelkkä yhteiskunnan loiseläjä”.

Nämä sanat tulivat tänään mieleeni, kun juoksulenkilläni ohitin kaatopaikan mäessä sijaitsevan mökin palaneet rauniot.

Ne toivat mieleeni erään nuoren miehen, joka siellä kerran juoppoporukan mukana asui.

Tunsin tuon miehen, kenelle nuo julmat sanat osoitettiin ja joka mökissä aikoinaan asui. Hän oli silloin alle nelikymppinen, mutta jo rappioalkoholisti.

VÄRIEN KIRJOKAARI

Hän oli entinen hyvä työntekijä ja ammattimies, mutta vähitellen pahoin alkoholisoitunut juoppo ja sekakäyttäjä.

Varsinainen katujen kauhu, joka kepillä ontuessaan saattoi oikaista sillä vastaantulijaakin.

Kerran hän nousi täältä kaatopaikalta, löysi rakkaan rinnalleen, työpaikan auttajana ja asunnon Helsingin keskustasta.

Elämän lempilapsen kaari kulki värikkäänä kaatopaikalta puistonpenkille, siihen väliin mahtui elämän värien kirjokaari.

JÄÄTELÖÄ JUOPOLLE

Kerran hän juopotellessaan loukkaantui niin pahoin, joutui sairaalahoitoon. Pitkiä aikoja hän makoili yksinäisenä sairaalassa.

Vain paikalliset uskovat kävivät häntä joskus katsomassa sairaalakäynneillään. He saattoivat tuoda mukanaan torilta jäätelöä tai mansikoita.

Yksin sairaalassa jurottava juoppo alkoi pohtia elämän arvoja.

KÄVELYKEPPIÄ VASTAANTULIJOILLE

Sairaalasta päästyään hän tarvitsi kodinhoitoapua, mutta jatkoi entistä menoa ja juopotteluaan. Oli hankala vaikka olikin avun tarpeessa.

Loukkaantumisen vuoksi saamansa kävelykepin hän säilytti aseenaan.

Sitä sai joskus maistaa viaton ohikulkijakin, joka sattui ärsyttämään miestä.

YHTEISKUNNAN LOISELUKKA

Häntä pidettiin niin toivottomana tapauksena, että lopulta sosiaalihoidon kodinhoitaja toivotti hänelle vain kuolemaa.

"Kaikkein paras olis kuule jos sinä kuolisit pois, sinä olet sellainen yhteiskunnan loiselukka, että kukaan ei sinua kaipaa", eräs kodinhoitaja tylytti kyllästyneenä.

Näin mies itse muisteli sosiaalihuollon työntekijän sanoneen, kun tein juttua myöhemmin raitistuneesta alkoholistista paikallislehteen. Olin silloin lehdessä toimitusavustajana.

RAHAYKSIKKÖNÄ GAMBINA

Nuo sosiaalihuollon työntekijän kylmät sanat viilsivät paatuneen alkoholistinkin kuoreen veriset haavat, joita hän myöhemminkin muisteli.

Ne hieman pysäyttivät miestä, joka otti surutta eläkeläismummolta ruokarahat viinantuskaansa pankkiautomaatilla. Oma nahka on piintyneellä juopollakin lähinnä sydäntä.

Hänen rahayksikkönsä siihen aikaan oli Gambina-pullo. Kaikki laskettiin sen mukaan, kuinka monta pulloa sillä sai Gambinaa.

Onneksi kaikki eivät hylänneet kaatopaikan mökkiin jumiutunutta juopporenttua.

TERMOSPULLOSSA TEETÄ JUOPOILLE

Eräs vanha mummo tapasi käydä tuossa kaatopaikan mökissä viemässä alkoholisteille termospullossa teetä ja syötävää.

Hänet otettiin aina ystävällisesti vastaan ja tämä mummo kertoi sosiaalityöntekijöidenkin ihmetelleen käyntejä.

Olivat todenneet sosiaalihuollossa mummolle, etteivät sinne kaikki pääsekään. Kaatopaikalle käymään juoppokämpässä.

Nyt kun juoksen paikan ohi, niin se rakennus on vain palanut rauniokasa. On vaikea käsittää, että siellä on joku selvinnyt talven pakkasilla.

Moni ei koskaan selvinnytkään.

LÄÄKKEIDEN SEKAKÄYTTÄJÄ

Tuo "loiselukaksi” haukuttu alkoholisti oli kaikkein pahin porukasta.

Hän kertoi minulle olleensa ainoa, joka pystyi juopporemmistä lähtemään myös karmeina krapula-aamuina hakemaan “valtsun” kulmilta pullorahat.

Ja rahat hän otti tavalla tai toisella. Väkisin jos ei saanut vapaaehtoisesti. Uhreja aina löytyi häikäilemättömälle saalistajalle.

Kävi kuitenkin niin ihmeellisesti, että hän lopulta pääsi eroon alkoholista.

Lukuisten hoitolareissujen paaduttama mies, lääkkeiden sekakäyttäjä, jonka päivittäinen annos ylitti itsemurhaa yrittävän annoksen.

Hän raitistui eräänä kauniina päivänä, kaatopaikan jätekasaankin voi paistaa aurinko.

KAATOPAIKALTA KULLAN KAINALOON

Toivottomaksi loiselukaksi leimattu alkoholisti tuli eräällä hoitokotikierroksella uskoon. Hän raitistui ja aikanaan pääsi alkoholistien hoitokotiin vahtimestariksi.

Rinnalleen hän löysi rakastavan ihanan vaimon ja kodin Helsingin keskustassa, jonka lämmössä minäkin sain kerran vierailla.

Tein silloin hänestä silloin jo toista juttua hieman isompaan lehteen. Hänen elämäntarinansa, selviytyminen kaatopaikan rotanloukusta kiinnosti lukijoita.

Kaikki me tarvitsemme selviytymistarinoita.

Mies, joka sosiaalihuollon silmissä oli kuoleman ansaitseva loiselukka, oli nyt toisten auttajana alkoholistiparantolassa.

KIRJA MIELESSÄ

Minä ja moni muu jäimme ihmettelemään tuota suurta muutosta. Olin tehnyt hänestä parikin lehtijuttua ja niiden kautta tunsin hänen elämänsä hyvin.

Mielessä alkoi jo elää kirja hänen rankasta elämästään.

Matkaa kaatopaikan mökistä kauniiseen kotiin oman kullan kainaloon oli ollut raskas ja väkivaltainen, mutta päättynyt rakkauteen.

Niin silloin vielä uskoimme ja toivoimme.

SINÄ OLET SE KOLMAS

Eräässä alkoholistien parantolassa hänelle todettiin, että täältä on aikaisemmin selvinnyt kaksi miestä.

"Ensimmäinen meni tuohon läheiseen järveen, toinen meni hirteen, joten sinä olet ilmeisesti se kolmas", hänelle sanottiin.

VIIMEINEN TAPAAMINEN

Tapasin hänet upean vaimonsa kanssa viimeisen kerran sattumalta erään kaupan pihassa. He olivat matkalla vuokraamalleen kesämökille lomailemaan.

Puhuimme siinä samalla myös kirjasta, jonka olisimme halunneet kirjoittaa hänestä.

Hän oli itse sitä mieltä, että kirjassa tulisi sitten kertoa kaikki. Ja se kaikki olisi rankka stoori. Olisi vielä kypsyteltävä sitä.

Jätimme asian kypsymään ja sovimme, että kun hän olisi valmis, niin he ottaisivat yhteyttä minuun.

KAIKKI POLUT PÄÄTTYIVÄT

Kaikki ei kuitenkaan sujunut kuin elokuvissa.

Elämänviivat olivat liian syvällä, arvet liian suuria ja maailma liian julma paikka entiselle alkoholistille.

Entinen elämä oli juurtunut liian syvään. Elämän polut, kaatopaikalta kaduille, olivat liian raskaita ja päättyivät liian usein umpikujiin.

ONTUVAN ERIKSONIN KUJANJUOKSU

Hän ehkä kompastui entisen elämän juurakoihin, eikä kaatunut jaksanut enää nousta.

Eikä uudelleen kaatuneille nostajia jonoksi asti ole edes uskovien keskuudessa. Piirit pienet pyörivät ja puhujia kyllä riittää.

Vanha alkoholisti oli langettuaan yksin, kuin ontuva Erikson.

En tiedä hänen loppuvaiheitaan, mutta kuulin, että hänet löydettiin puistonpenkiltä kuolleena.

TOIVE TOTEUTUI OSITTAIN

Väsyneen sosiaalihuollon työntekijän sanat toteutuivat, mutta eivät kokonaan.

Häntä jäätiin kaipaamaan monessa sydämessä.

Hänen kuolinilmoituksessaan luki “ikävöiden ja rakkaudella kaivaten”.

MINÄ KAIPASIN HÄNTÄ

Tänään, kun juoksin tuon tönöraunion ohi, minä kaipasin häntä.

Kaipasin hänen silmissään palanutta tulta. Elämän tulta, jossa oli selviytymisen liekki.

Kun katselin palanutta rakennusta ajattelin, että täältä sinä ystäväni kuitenkin nousit.

Mietin miksi he eivät koskaan soittaneet tai miksi minä itse en soittanut.

Näytit kuitenkin kaikille ettet ole loiselukka, jota kukaan ei kaipaa.

Olisin halunnut kirjoittaa sinusta sen kirjan.



tiistai 24. joulukuuta 2013

TAKAOVI

ELÄMÄN TAKAOVI ON ANKARA OVI

Heräsin ensimmäisenä. Olin nukkunut levottomasti. Näin unta, joka pelotti ja huoletti minua. Niskat olivat levottomat. Rauhattomasti kääntyilevä pää ei pysähtynyt kuin muutamaksi sydänyön tunniksi.

On jouluaatto. Kuusi tuoksuu olohuoneessa. Sytytin ikkunan tähden ja jouluvalot. Tulin hiljaiseen olohuoneeseen, menin keittiöön ja keitin kahvit. Kuuntelin musiikkia. Sisältäni tulevaa musiikkia.

Mielessäni soi Tuure Kilpeläisen “Tämä tie” ja muistan sanat ulkoa. Olen kuunnellut sen niin usein juoksumatolla.

Nousin ennen varhain aamuisin toisinaan ja kuuntelin musiikkia juoksumatolla.

KUUMA LINJA

Nyt olen joutunut siirtämään juoksumaton syrjään. Dystonia ei antanut armoa. Olin pudota matolta kun viimeksi yritin. Jostain syystä matolla juokseminen on vaikeampaa kuin kadulla. Matto sallii vähemmän harha-askeleita.

Musiikki jäi kuitenkin soimaan. Kuuntelen Tuuren ymmärtävää laulua tiestä, joka ei ole helppo, mutta lopulta se oikea. Mutkainen ja sorainen, mutta lopulta kipu helpottaa. On vain jatkettava rohkeasti seuraavan mutkan taakse.

Ei ole kovinkaan monta vuotta siitä, kun meilläkin noustiin aattoaamuna katselemaan joulupukin kuumaa linjaa. Oli aito, änkyrä Kosti-pukki, jota seurattiin lasten kanssa. Tänään osa on jo aikuisia. Enää kukaan ei nouse katselemaan. Minäkin kirjoittelen yksin sohvalla.

JOULUSAUNA JA MIESTEN VUORO

Olimme ystäväni kanssa saunassa eräänä joulunajan iltana. Kävimme keskustelun, jota en koskaan unohda. Me kaksi aikamiestä. Miesten vuorolla. Keskustelimme sydänten tasolla. Minä avasin sydämeni ystävälleni ja hän kuunteli. Hieno kaveri, omat elämänkoulunsa kulkenut.

Kerroin viime syksystä. Kerroin sairaudestani. Kyllä hän sen tiesi, mutta avauduin peloistani. Puhuin hänelle, että olen valvonut viime syksyn aikana paljon öitä ja pohtinut. Kierähdellyt aamuyölle niskat levottomana. Rauhattomia öitä.

Sanoin miettineeni, että jos elämässä oli takaovi. Pieni ovi hämärässä nurkassa. Huomaamaton poistuminen. Niin käyttäisin sitä. Astuisin ovesta ja jättäisin nämä kivut, levottomat, niskoja reuhtovat yöt.

Lisäsin siihen, että mielestäni se olisi kuitenkin raukkamainen teko. Pakenemista vaikeuksien keskeltä. Olisin rintamakarkuri elämän taisteluista, joissa monella on vaikeampaa ja silti he jatkavat.

ELÄMÄN TAKAOVI

Yllättäen ystäväni sanoi, ettei se hänen mielestään olisi raukkamaista. Hän ymmärsi hyvin pohdiskeluni. Hän oli myös käynyt läpi omaa elämäänsä.

Hän kertoi, että olin aina ollut hänen mielestään hyvä mies ja perheenisä. Älä lähde vielä, hän jatkoi ja katsoi silmiini.

Kerroin, että elämän puntarissa olin punninnut itseäni ja havainnut kaiken tekemäni köykäiseksi. Olin ajatellut poistumista elämän takaovesta. Olin käynyt mielessäni läpi matkan sieltä.

Astumisen ulos näistä elämän taakoista vapauteen. Niin monen käyttämän reitin. Kovaksi tallatun polun pois kärsimysten laaksosta. Olin sinne portille eräänkin ystäväni nähnyt kulkevan. Tänä syksynä olin pohtinut sitä omassa elämässäni.

EN OSANNUT VASTATA

Mietin astumista elämän antajan eteen. Pohdin hänen kysymystään miksi poistuin kesken matkan. Miksi jätin kaiken siksi että oli niin vaikeaa. Huomaan, että ensimmäisenä rinnalleni kävelee vaimoni, hän hymyilee minulle, niinkuin hän on aina hymyillyt. Sanoin häntä aina hymytytöksi. Hänellä on hymykuopat.

Kuulen sisältäni kysymyksen miksi jätin kaiken, vaikka sain rinnalleni ihanimman ihmisen, jonka ihminen voi saada. Juuri minulle varatun, mittatilaustyönä valmistetun. Ihmisen, joka ei koskaan ole astunut rinnaltani syrjään. Rakkaan, joka synnytti minulle ihanat lapset. En osaa vastata tuohon kysymykseen.

Seuraavaksi kuulen sisältäni kysymyksen. Miksi jätin tehtäväni kesken. Vaikka minulla oli lapset, jotka kaipaavat isää hamaan vanhuuteen asti. Muistanhan itse, oman isäni kuoleman ja ikävän. Ikävän, joka on vieläkin olemassa. Olisinpa nähnyt isäni vanhenevan.

ÄITINI ESIMERKKI

Nyt oma äitini on lähes kahdeksankymmentä ja sairastaa alzheimerin tautia. Hänen kanssaan on ihana jutella. Muistella menneitä ja tarttua jokaiseen jäljellä olevaan muistoon. Unohtumattomia puheluita matkalla unohduksen maahan. Ne saan elää koska äitini on jaksanut ja kestänyt kaikki kärsimysten vuodet.

Ajattelen lapsiani, joiden kasvamista olen saanut seurata. Varttumista ja matkaa aikuisuuteen. Mietin heidän valintojaan, esimerkkiä suhtautumisessa elämän vaikeuksiin. Kuinka paljon tuskaa haluaisin heille tuottaa. En pysty vastaamaan, kun minulta kysytään miksi jätin niin ihanan perheen. Poistuin takaovesta kesken juhlien.

ARMAHDA ITSESI

Kerroin ystävälleni pohtineeni näitä viime syksyn aikana useana aamuyönä. Olin sairastunut lähes varmasti parantumattomaan sairauteen. Tautiin, joka ei ollut tappava, mutta vaikeutti kaikkea elämässäni. Olin lomautettu ja sairas. Sairauteni esti monenlaiseen työhön pääsyn ja tuntui isolta kynnykseltä aloittaa mitään uutta.

Ystäväni on lujaa tekoa. Hän ei hätkähtänyt avautumisestani. Oli helppo avautua alasti saunan lauteilla. Ystäväni, joka omat kasvukriisinsä oli jo nähnyt ja kokenut monta kertaa. Aikuinen ja maailmaa nähnyt. Oman elämänsä rakentanut ja kasvanut mieheksi. Mieheksi, jolle voi kertoa sydämen taakat.

Ystäväni sanoi minulle, että olen itselleni liian ankara. Minun pitäisi armahtaa itseni. Sitä hän painotti. Armahda itsesi. Ystäväni sanat toivat mieleeni erään toisen, edesmenneen ystäväni. Perheenisän, joka ei osannut armahtaa itseään.

AJOMATKA VUOSIEN HALKI

Siitä on jo vuosikymmeniä, mutta yhä muistan hyvin sen autokyydin. Matkan sairaalaan. Olin viemässä masentunutta ystävääni mielisairaalaan. Hän oli perheenisä, joka oli menettänyt elämänhalunsa.

Koko tuon pitkän ajomatkan yritin puhua elämänvoimaa ystävääni. Hän oli kuin kuoren sisällä. Vastaili minulle ulkopuolisena. Hän oli tuominnut itsensä. Hän tunsi olevansa Jumalankin hylkäämä ja tuomitsema. Hän ei löytänyt armoa itselleen.

Jätin tuon ystäväni sairaalan pihalle ja lupasin tulla viikolla katsomaan häntä. Ystäväni sanoi, etää älä suotta lupaa, niin ei tarvitse valehdella. Ihmettelin hänen sanojaan, mutta myöhemmin ymmärsin hänen suunnitelleen kaiken jo valmiiksi.

EN JAKSA ENÄÄ

Seuraavana aamuna tuo taakoitettu ystäväni, pienten lasten perheenisä lähti juosten tästä maailmasta. Rannalla ulkoillut ohikulkija oli nähnyt, kuinka ystäväni oli juossut suoraan järveen.

Hän oli jättänyt jälkeensä lapun, jossa kertoi, ettei jaksa enää. Hänen pieni poikansa sanoi kuullessaan isän menneen taivaaseen, että isi on niin vahva, että tulee sieltä pois. Palaa kyllä takaisin.

Kun kuljin saattueessa ystäväni haudalle ja kuuntelin ympäriltäni kuuluvaa itkua ajattelin ajomatkaamme halki kesäisten maisemien. Ajattelin ystävääni, joka ei osannut armahtaa itseään, oli liian ankara itselleen.

Päätin silloin mielessäni, että olen itselleni armollinen. Olen nähnyt tien, jolle vie armoton tie. Itselleen armoton tie.

YSTÄVÄN NEUVO

Ajattelin ystäväni sanoja saunassa. Sinä olet liian ankara itsellesi. Näin samalla vuosien taakse, näin istuvani ystäväni paikalla viimeisellä ajomatkalla.

Päätän samalla, että annan itselleni anteeksi. Armahdan itseni.

Mieti ennen kuin astut takaovesta, liian ankarasta ovesta, itsellesi ja läheisillesi.

Armahda itsesi!



maanantai 23. joulukuuta 2013

JOULUNPILAAJA

PITÄÄKÖ MENNÄ KUNNES VIEDÄÄN?

Soitin tänään alzheimerin tautia sairastavalle äidilleni.

Hän on terävimpiä tuntemiani henkilöitä, edelleenkin sairaudestaan huolimatta.

Olen kertonut hänestä blogikirjoituksessani:  “Herra Alzheimer ja enkelikeinu”.

Äitini kertoi, että heillä on aivan upea joulusää.

Puut ovat lumeen kuortuneita ja pakkasta on sopivasti pieniin lumitöihin.

Kerroin noutaneeni juuuri kuusen varastokatoksesta ja kastuneeni kymmenen metrin matkalla vesisateessa.

ÄITINI ONNELLISIN JOULU

Keskustelumme aikana kysyin äidiltäni mikä on joulumuisto, joka on jäänyt painuvimpana hänen mieleensä.

Ajattelin äidin lapsuuden jouluja pienviljelijän tuvassa.

Varhaislapsuuden köyhyyttä ja puutetta.

Ajattelin muiston tulevan sieltä, niiden aikojen tähtenä, elämän usein pitkillä ja synkilläkin pitkospuilla.

Äiti kertoi, että hänen mieleensä tulee ensimmäisenä muisto, kun me olimme pieniä lapsia. Hän oli vielä joulun alla käymässä isän kanssa kaupassa.

Oli ensimmäinen joulu, kun heillä oli varaa lahjoihin ja yllättäen isä pysäytti auton kaupan edessä.

Hän kääntyi äidin puoleen ja kysyi onko jokaiselle lapselle nyt varmasti lahja ostettuna.

Äidin muisto tuli siitä joulusta, siitä ilosta, kun oli ensimmäisen kerran varaa ostaa jokaiselle lapselle oma joululahja.

BEETLEHEMIN JOULULAHJAT

Klassinen kysymys “kuka minä olen” sisältää kysymysten sarjan.

Mistä tulen, mikä on tämä matka elämän läpi, onko sillä jokin tarkoitus?

Onko elämä vain yhteensattuma, monimutkainen sattumien sarja?

Olen tässä, mutta miten tähän tulin?

Onko tämä kaikki vain vahinkoa, vai onko takana suuri suunnitelma?

Mutta kuka varasti Beetlehemin vauvan joululahjat?

Paljon niitä oli, koska niitä jaetaan vielä tänäkin jouluna.

Kysymykset eivät saa vastausta.

Vai saavatko?

KORJAUSPÄIVITYS DYSTONIAAN

Pitäisikö vastaus lukea kirjoista? Vai onko elämän arkipäivää luettava kuin maailman vähiten luettua kirjaa; ohjekirjaa.

Mistä löytyvät elämän faq- tai bugisivustot, onko olemassa korjauspäivitystä servikaaliseen dystoniaan?

Onko onsite-takuuta, vai onko elämän takuu jo rauennut?

Kestikö sekin vain kaksi vuotta?

Eikä kaikille sitä edes myönnetty.

Missä on myyjän vastuu?

SIIPIRIKKOJEN MAA

Mistä löytävät voimansa ne, jotka tulevat tyhjästä, menevät tyhjään ja siinä välissä elävät omistajan otteella ja asenteella.

Kahmivat valtaa ja omaisuutta.

Tietävät vastaukset jo ennen kysymistä.

Mistä saavat voimansa ne, jotka nyökyttelevät toisilleen, vilkaisevat hymähtäen ja menevät menojaan.

Pilkkaavat kaikkia ja kaikkea, itkevät yksin yöllä, menevät aamulla jonoon ja ostavat hyllystä elämää.

Vähän matkaa ne siivet kantavat. Sitten sakset sattuvat. Sitten eletään siipirikkona.

Siipirikkona siipiveikkojen maassa.

PITÄÄKÖ MENNÄ KUNNES VIEDÄÄN?

Mistä ne tietonsa saavat? Tyhjästä tulleet. Minne ne menivät?

Miten tähän on tultu? Mikä mielen nujersi, vei luonnon ja teki araksi.

Onko oikein tietää, jos ei ole varma? Onko lupa kysyä?

Vai pitääkö mennä kunnes viedään?

JOULUNPILAAJA

Se oli oman aikansa lapsi. Oli silläkin hyvät puolensa. Sanotaan.

Miksi se ei koskaan kysynyt?

Tai kysyi se kerran. Kukaan ei silloin kuullut sitä. Kaikilla oli joku juttu kesken.

Sitten se vain katosi. Kesken pikkujoulujen.

Outo tyyppi. Joulunpilaaja!

Aikansa se katseli. Tuumaili ehkä, ettei toista kertaa kannata kysyä.

Tietävät kuitenkin. Eivätkä kuitenkaan tiedä.

Vastaajia on paljon. Vastauksia vähän.

ONNEN HINTA

Mikä on onnen hinta. Miten se punnitaan, lasketaan ja mitataan. Mistä se tulee?

Onko se täysi vatsa? Vai tuleeko vain tyhjä olo kun vatsa on täysi?

Onko se lämmin koti, hyvä auto, turvallinen työpaikka ja paksu säästöpossu nettipankissa?

Elämähän on matka. Ja perille pääseminen tärkeämpää kuin kulkupeli tai matkan vaivat. Sanot.

Perille. Mistä pääsit perille ja mihin?

Ihminen, tyydytetty ihminen, on nälkäisin ihminen. Hän tietää, että ihmisen nälkä ei syömällä sammu.

MIKÄ SAA JAKSAMAAN

Mikä pitää tiellä, kun heikompia saa kampata ja lyöjiä ymmärretään ja puolustetaan, mutta lyötyjä syyllistetään.

Mitäs läksit?

Mikä saa jaksamaan, kun viedään kysymättä, ei vastata huutoon, tartutaan syyhyn ja ruvetkin revitään rikki.

Mistä maahan lyöty löytää voiman nousta taas?

Toiset menevät menojaan. Joku voi vilkaista alas. Hymähtää. “Omalaatuinen tyyppihän se olikin”.

Kyllä se siitä kohta noudetaan. Poliisiteevee tulee ja vääntää sketsin siitä.

Mennään me. Mennään, mennään. Minne mennään?

LAUPIAS SAMARIALAINEN LOMAUTETTIIN

Alas ajettu, elämän ojaan pudonnut odottaa yksin.

“Laupias Samarialainen ainakin tulee”, hän miettii.

Sitten muistuu mieleen, että seurakunnassakin oli ne yt-neuvottelut ja sehän sai lomautuksen.

Olisi saanut potkutkin, mutta kirkkoherra muisti, että se on pääjohtajan suojatti.

Laupias Samarialainen.

KYSYMYKSET JÄÄVÄT

Entä jos se meni tästä jo ohi iltakävelyllä.  Entä jos tämä on väärä oja.

Entä jos kaikki menivät jo? Minne kaikki ihmiset menivät?

Kohta menemme mekin.

Kysymykset jäävät!





lauantai 21. joulukuuta 2013

TERVE SAIRAS

PITIKÖ MINUN SAIRASTUA TULLAKSENI TERVEEKSI

Miksi ihminen muuttuu ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi vasta sairastuttuaan?

Hänestä tulee terve sen jälkeen kun hänestä on tullut sairas.

Olen sitä usein elämäni matkalla miettinyt.

Olen huomannut, etteivät vaikeudet aina jalosta ihmistä.

Varsinkin taloudelliset vaikeudet voivat saada ihmisessä syvyyden voimat liikkeelle.

Omat vanhemmat tai muut läheisetkin menevät joskus myyntilistalle.

HALVALLA MENEE

Kaikki on luvallista sodassa ja rakkaudessa. Toiset ovat lisänneet siihen lupalistaan taloudelliset vaikeudet.

Oman itsensä menettäminen on elämän suurin tappio. Kosketus sisällä, sydämessä elävään, omaan elämään. Sitä ei voi ostaa, mutta myydä sen voi.

Halvalla menee toisinaan.

REKAT JA UNELMIEN ALTTARIT

Olen itse aika sinisilmäinen luonne, joka uskon kun minulle sanotaan ja silmiin katsotaan.

Jälkeenpäin olen ällistynyt, kuinka hyväuskoinen olin.

Jokin varjelus elämässäni on kyllä ollut, kun en ole joutunut toisten velkoja maksamaan hyväuskoisuuden vuoksi.

Tiedän kuitenkin niitä jotka ovat läheisensäkin uhranneet unelmiensa alttareille.

Moni rekka on poiminut elämän valtatieltä väsyneen takaajan.

KUKA MINUA KATSOO?

Toisille valehteleminen on luontevampaa kuin toden puhuminen. Ihminen, joka valitsee valheen tien, lähtee pitkälle matkalle.

Matkalle, jonka aikana hän ehkä löytää jotain mitä niin kovasti halusi, mutta eksyy omasta elämästään. Kadottaa itsensä, eikä tunne enää peilikuvaansa.

Kuka kumma tuolta katselee?

AIKAA RIITTÄÄ

Sairaus voi olla monelle meistä se hetki, kun alkaa matka tuntemattomaan maailmaan.

Matka omaan sydämeen.

Matka, joka aina piti tehdä, mutta koskaan ei ollut aikaa.

Nyt on.

Siinä punnituksessa perintötalokin voi käydä köykäiseksi.

Monta valintaa ei voi enää muuttaa, mutta asennetta aina voi.

Aika riittää jos lopettaa selittelyn.

ILO OLIKIN SIELLÄ

On myös toinen tie. On mahdollisuus löytää tilaa omasta sydämestä. Löytää se pieni arka pelokas sisin. On aikaa tutustua siihen ja antaa sen kasvaa.

Voi olla, että yllätys on suuri, kun salaisuus paljastuu. Tajuaa ettei kaikki ollutkaan tässä. Ettei se ollutkaan sen arvoista. Ilo olikin jossain muualla kuin minulle sanottiin.

Sitä pakettia et edes huomannut koskaan avata. Omaa sydäntä.

UUSI MAAILMANJÄRJESTYS

Sairauden ote on aina vahva. Ihminen muuttuu tahtoipa tai ei. Asenne ja suhtautuminen läheisiin liikkuu kuin mannerlaatat.

Sydämen maanjäristys muuttaa elämän karttaa lopullisesti. Oli aikakin jo muuttaa.

Alkaa uusi maailmanjärjestys omassa elämässä.

Ymmärtää oman pienuutensa ja katoavaisuutensa. Ymmärtää oman ainutkertaisuutensa ja elämän suurimpana lahjana elämässään.

Ymmärtää avata sen paketin viimeinkin.

RINTA RUTISTEN

Oman sydämen sisältö voi olla aikamoinen yllätys, mutta hyvä, että sen avaa itse, paljon parempi kuin patologi.

Hän näkee siellä vain syyn miksi kaikki loppui. Miksi se ei enää lyö ja vie elämää eteenpäin.

Kuka kertoisi miksi se kerran sykki ja vei elämää eteenpäin. Vei niin vimmatusti, ettei perässä ollut pysyä. Sykki niin rajusti, että rinta rutisi.

Sydän, se ainoa sydän, joka meillä on. Elämän lahja.

JALOSTAAKO SAIRAUS?

Olen viime syksynä jälleen miettinyt sitä oman sairauteni kautta.

Aikaisemminkin olen sen kyllä usein pannut merkille.

Kaikkein terveimmät tapaamani ihmiset ovat olleet sairaita.

Monta hienoa esimerkkiä voisin kertoa, monta sydämeen osunutta rohkaisun sanaa,  monta lohdun sanaa, jonka olen saanut sairasteluni aikana.

En tiedä jalostaako sairaus ketään, mutta yhtään pahaa tai lyövää sanaa ei ole minulle vielä tullut.

PARANIN KUN SAIRASTUIN

Terveys on mittaamaton lahja, mutta jostain syystä terveimmät ihmiset ovat joskus julmimpia.

Useimmat paranevat vasta kun sairastuvat.

SAIRAAN TERVEITÄ VIESTEJÄ

Niin moni on minua tukenut viesteillään sairauteni aikana. Eilen sain taas yhden hienon palautteen dystoniaa sairastavalta Teuvolta.

Hän lähetti minulle rohkaisuksi Veikko Lavin laulun “Jokainen ihminen on laulun arvoinen”.

Liikuttuneena ja kiitollisena luin hänen viestinsä ja liitän vastaukseni hänelle tähän:


TERVE TEUVO!

Kiitos hyvästä palautteesta ja erään lempilaulajani sanoista!

Anteeksi kun sanon sinua terveeksi, kaikkihan me olemme sisaruksia sairaudessa, mutta minulla on sille kolme hyvää perustetta.

Ensimmäinen syy on, hänkin eräs lempilaulajistani Leevi eli Gösta Sundgvist, joka lauloi Teuvosta, maanteiden kuninkaasta.

Hän myös antoi suuhuni sanat, kun ujona poikana ensimmäisen kerran vaimolleni soitin, enkä muistanut sen illalla tapaamani ihanan tytön nimeä.

Hyvänä numeromuistina, muistin tytön puhelinnumeron ja aloitin varmuuden vuoksi puhelun Leevin laululla.

Ajattelin, että jos menee nimi väärin niin se on Leevin vika, ei minun. Nimi meni lähes oikein, vaikka ei se Teuvo sentään ollut.

Toinen syy on se, että eräs lapsuudenystäväni ja paras kalakaverini on Teuvo. Tosin en ole häntä nähnyt vuosiin, mutta niistä ajoista, öistä ja haukisaaliista, on niin upeat muistot, että eläisin pelkästään niilläkin sata vuotta.

Kolmas syy on se, että olen kohdannut netin kirjoittelussa vain sydämellisiä ja mukavia dystonikkoja.

Sielultaan terveitä kuin tervaskannot ja samanlaista lämpöä lähettäviä. Siksi sanon Terve Teuvo, kuulut selvästi samaan sarjaan!

Tuli tuosta Veikko Lavin laulusta mieleeni tarina, jonka muistan lukeneeni hänen elämänkerrastaan tai sitten hänestä tehdystä lehtijutusta.

Hän kertoi siinä, että heräsi hotellihuoneessa eräänä karmeana krapula-aamuna.

Oli moraalinen ja fyysinen krapula. Kerta kaikkiaan olematon olo, arvoton ja armoton, niin kuin ihminen joskus itselleen on.

Silloin hän sattui katsomaan ikkunasta. Siellä näkyi katuvilinä ja ihmispaljouden hyörinää. Kaikki kaduilla liikkuvat ihmiset olivat hänen silmissään kuin muurahaisia, jotka taivalsivat omia polkujaan.

Niin syntyi laulu “Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä”.

SISÄLTÄNI PORTIN LÖYSIN

Kiitos Teuvo ja niin monet muut ihmiset, jotka olette osoittaneet minulle suuntaa elämässäni.

Olen löytänyt jotain sellaista, josta Pekka Strengin laulu kertoo.

“Sisältäni portin löysin, melkein huomaamattoman”.

Sairaus voi olla matka tuolle portille, raskas matka, mutta myös matka joka vain on kuljettava.

Ja näköalat korvaavat aina matkan vaivat.



ETTÄ TULISIN TERVEEKSI


Rehellisyys on ainoa omaisuus,
jota voi jakaa köyhtymättä.
Avain paranemiseen,
rehellisyys itselleen,
                että tulisin terveeksi.

Onko terveys sairauden vastakohta?
Ellen olisi sairastunut,
en olisi parantunut.
Pitääkö ensin sairastua,
               että tulisin terveeksi.


Mitä muuta on menetettävä,
kuin itsepetos,
ollakseen rehellinen?
Onko se menetettävä,
                  että tulisin terveeksi?