tiistai 5. joulukuuta 2017

VIESTI YSTÄVÄLLE




Kärpänen makaa selällään ikkunoiden välissä. Miten ne sinne aina pääsevät, se on minulle elämäni arvoitus. Toisia ei edes halua ratkaista. On hyvä olla salaisuuksia, vähän kuin jokeri hihassa. Minä en halua tietää kaikkea. Toisinaan on parempi antaa salaisuuden elää, koska joku voi elää siitä.

Joulukuun aurinko nousi, niin kuin se tapaa, varsin myöhään. Nousi kuitenkin ja kohosi harjun suurten petäjien päälle, jopa suuren kuusen harjalle kuin kruunuksi luonnon majesteettina. 

Tuo kaivattu valo lähetti jostain ikuisuuden mittaisen matkan takaa viestin kärpäselle, sille joka oli ollut jo kauan elottomana ikkunoiden välissä. Kärpänen oli siinä sen vuoksi, ettei joulusiivous ollut sitä vielä sieltä vienyt. 





Tuo kirkkaiden kesäaamujen herätyskello oli makoillut jo aimo tovin siinä. Minä luulin sen jo kuolleen. Mutta eräänä aamupäivänä se sai viestin, joka osui johonkin elämää palauttavaan. 

En tiedä, mitä harjun kuusien ja petäjien päältä säteitään lähettävä valo sille sanoi, mutta kärpäsen jalat alkoivat liikkua. 

Keitin kahvit, otin ison kupillisen höyryävää, tervanmustaa juomaa ja katsoin ikkunasta nähdäkseni oliko lintulaudalla kävijöitä. Ei ollut, mutta kärpänen käveli lasia pitkin kuin olisi noussut harjun kuusen runkoa pitkin kohti aurinkoa. 




Matkalla valoon, elämää herättävään valoon. Sinne me kaikki lopulta kaipaamme. Sitä viestiä odotamme, kun väsymys voittaa. Kun uupuu ja pohtii aamuisin syytä nousta ylös, eikä keksi yhtään. 

On kuin se kärpänen, joka makasi elottomana ikkunoiden välissä. Silloin sitä viestiä kaipaa. Elämänhalun ja voiman palauttavaa viestiä. Toivoo, että se viesti tulisi ennen kuin on myöhäistä. Sitä uupumusta ei kenellekään toivoisi. 

Mutta sitä viestiä, jonka valo lähetti pimeän avaruuden läpi ja herätti elottomana makaavan kärpäsen. Sitä viestiä toivoisin jokaiselle uupuneelle. Olisi huikeaa nähdä, että joku elämän ylämäkeen väsynyt vaeltaja saisi sen viestin ja virkoaisi valoa kohti.

Mitä aurinko sanoi kärpäselle, kun se herätti sen kuoleman horroksesta. Ehkä aurinko lähetti sille viestin, jonka vain tuo kärpänen ymmärsi. Viestissä oli kaksi asiaa, jotka minä ymmärrän. Valo ja lämpö. Muuta ei tarvittu. Ja kärpänen heräsi. Joskus elämä on yksinkertaisesti salaisuus.





Heräsin tänään pimeään joka laskeutui ylleni kuin musta samettiverho. Ajattelin tuota kärpästä, joka heräsi valoon ja lämpöön. Mietin, mikä minut herätti? Ehkä se oli joku ajatus, uni jonka unohdin. Kello oli neljä ja nousin ylös. Keitin kahvit ja lueskelin sormitietokoneelta uutisia.

Muistan, kun Helsingin Sanomat järjesti nimikilpailun näille pienille päätteille; pädeille ja tableteille. Sen kilpailun voitti tuo `sormitietokone` ehdotus ja voittaja sai palkinnoksi tabletin. En tiedä käyttääkö kukaan hesarin kilpailuttamaa nimikettä, mutta laite on kyllä ahkerassa käytössä.

Veikko Huovinen oli taitava kirjoittaja ja osasi lempeän sarkastisen huumorin. Havukka-ahon ajattelijassa minäkin löydän paljon itseäni. Siinä hahmossa kulkee pohdiskelija metsissä, vaeltava `hunteeraaja.` Elämää on lupa jokaisen pohtia ja pyrkiä valoa kohti, aivan niin kuin tuo ikkunaa ylös kiipeävä kärpänen.





Elämällä on sanottavaa meille jokaiselle ja sitä kannattaa kuunnella. Luen aina toisinaan joitain blogeja, joita jään seuraamaankin. Viime aikoina olen lukenut kahta blogia aina välillä. Toinen blogeista on nimeltään ”Mieleni palapeli.”

Kävin eilen ja tänään aamuvarhain lukemassa hänen blogiaan. Kirjoittaja on hyvin taitava tekstinkäyttäjä ja sanailee koskettavasti. Tuntuu hienolta lukea niin soljuvaa tekstiä, joka on punnittua ja hallittua. 

Ajatus etenee kuin kaarna aallokossa, pompahtelee ja matkaa kohti sitä puuta, johon palasena liittyy. Tekstiin eläytyy ja lukiessa tuntee kipuakin kirjoittajan kanssa. Palapeli on iso ja kuva suuri, miten sen kaikki osat voi löytää? 

Vai pitääkö kaikki palaset löytyä? Onko se mahdollista tässä elämässä? Voiko jotain jättää salaisuudeksi. Elämä ei kerro kaikkea. Ehkä emme ymmärtäisikään. Kuin se kärpänen, joka ei ymmärtänyt, mutta käsitti riittävästi. Heräsi elämään.

Tuon blogin kirjoittaja on löytänyt jo monta palaa siihen kuvaan, jota hän mieleensä rakentaa. Eheyttävä kuva syntyy löydöistä ja oivalluksista, viesteistä joita etsivä elämän tutkimusmatkalla voi saada. Kirjoittaminen on jännittävää ja arvaamatonta, koskaan ei tiedä mistä seuraavan palasen löytää.





Toisen blogin, jota olen lukenut, löysin ystäväni avulla. Kirjoittaja sairastaa syöpää, joka antaa blogille nimen ”Eläminen levinneen Rintasyövän kanssa.” Molemmille kirjoittajille olen myös muutamin sanoin kommentoinut tekstin herättämiä ajatuksia. 

Eilen luin molempia blogeja ja minua kosketti niiden aitous. Tuntuu hienolta lukea niin vaikuttavia tekstejä. Kirjoitin kommentin myös tähän toiseen blogiin, sillä monet asiat tekstissä puhuttelivat.

Kirjoittaja kertoi eräässä blogissa yksinäisyydestä ja kävi läpi elämäänsä mielestäni vähän liiankin ankarasti. Toivon, että hän pystyisi armahtamaan itsensä. 





Hän kertoi esimerkin sosiaalisesta mediasta ja Facebook-kavereista. Monta sataa kaveria hänellä siellä on, mutta yhteyttä pitää oikeasti vain pari heistä. Onhan sekin minusta aika paljon. Yksikin aito, hyvä ystävä voi olla kuin se auringonsäde elämässä.

Onneksi hän kertoi omistavansa sellaisen ystävän, jolle voi soittaa joka päivä. Ja toisen läheisen, joka käy katsomassa ja juttelemassa. Kyllä lopulta aina joku välittää. Lähettää tai tuo sen viestin uupuneelle ja yksinäiselle.

Kirjoitin tuon blogin kirjoittajalle kommentin, josta tuli aika pitkä. On todella vaativaa kirjoittaa lyhyesti. Se on taito, jota en vielä hallitse. Päätän jokaista blogia aloittaessani, että kirjoitan nyt lyhyesti, mutta joka kerta olen epäonnistunut.

Onneksi joudun kirjoittamaan joulukuun aikana lyhyen blogin opiskelutehtävänä. Tiedottajan tutkinto, jota opiskelen Markkinointi-instituutissa on jo loppusuoralla ja yksi viimeisistä jaksoista on ollut ”Journalistiset tekstit.” 





Viimeinen tehtävä tässä jaksossa on kirjoittaa blogi, jonka merkkimäärä saa olla korkeintaan kaksi ja puoli tuhatta, ja minulla on tässä blogissa jo yli kymmenen tuhatta merkkiä. Pian siis pääsen harjoittelemaan tiiviimpää kirjoittamista.

Tuon pitkän kommenttini julkaisu ”Eläminen levinneen Rintasyövän kanssa” -blogiin, ei sitten onnistunut. Ehkä se oli liian pitkä, tai sitten syy oli jossain tekniikassa. 

Minullekin on kirjoitettu, että näihin blogeihin on vaikea lähettää kommenttia. Eräskin blogiini aikaisemmin paljon kommentoinut kertoi lopettaneensa, koska kommentointi on tehty niin monimutkaiseksi.  

Toivottavasti se jossain vaiheessa koodataan selkeämmäksi, sillä keskusteluahan tämä bloggaaminen on ja vuoropuhelua. Laitan siis kommenttini, jonka eilen kirjoitin tänne omaan blogiini, ehkä kirjoittaja löytää sen täältä. 




Hei! Luin blogiasi, joka on todella rehtiä ja avointa ihmisen puhetta. Minä aloitin oman blogini neljä vuotta sitten sairastuttuani dystoniaan. 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja sairaus sai minut ajattelemaan, että olisi hyvä avata sisintään. Nyt, lähes viidensadan blogikirjoituksen jälkeen huomaan, että en ole koskaan pystynyt olemaan kirjoittamisessani yhtä avoin kuin sinä olet. 

Sinä kirjoitat oikealla nimelläsi. Minä olen kirjoittanut koko ajan nimimerkin takaa ja hyvin tarkkaan pohtinut kirjoittamaani. Kaikki avoimuus tekstissäni on aina ollut tarinaan kiedottua. Tämä johtuu myös siitä, että tarinat kiehtovat minua ja tarinoista kiehtovin on elämä. 

Silloin kun kirjoittaa tuolla tavoin kuin sinä kirjoitat, ei lukija voi muuta, kuin pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä. Elämää, joka on liian suuri ja käsittämätön ihmisen määriteltäväksi. 

Elämässäsi on ollut paljon kuolemaa, niin kuin eräässä blogissasi kerroit, mutta sittenkin enemmän elämää. Olet hyvin elämänmyönteinen ihminen. Hymysi on herkässä ja olet elämäsi varrella kokenut paljon.

Hyvin koskettava oli tekstisi yksinäisyydestä. Tähtenä siellä loistivat ne, jotka toivat iloa elämääsi, kiitos heistä. Yksinäisyys on iso asia, joka vie ihmisen kohtaamaan oman pienuutensa. 

Minulla on tapana kulkea luonnossa joskus aamuvarhain, varsinkin jos herään jo aamuyöllä dystonian vääntöihin. Toisinaan kuljen koko aamupäivän vaikkapa läpi soiden tarpoen. 

Vain tuuli humisee puissa ja joku lintu lennähtää oksilla, en usein näe ketään ihmistä koko matkalla. Saatan joskus ottaa sanelimen mukaan ja jutella sille. Hassua kyllä, se tekee hyvää, puhuminen auttaa. 

Juttelen ajatuksia ja voin käyttää niitä myöhemmin blogissani. Mukaan tulee myös luonnon ääniä, tuulta ja yli lentävien lintujen ääniä. 

Kummallista kyllä, huomaan jutteluni olevan usein hyväntuulista ja koko ajan luontoa huomioivaa, olotila paranee vaelluksen edetessä. En koe siellä yksinäisyyttä. 

Rakennan nuotion mukanani tuomistani pilkkeistä ja keitän kahvit, nauhoiten tulen rätinää, otan kuvia ja hörpin kuksasta kahvia. 

Huomaan, että luonnossakin kaikki lopulta kasvaa yksin hiljaisuudessa. Se on luomakunnan osa, kasvaa kohti luojaansa, kohti valoa. 

Kiitos, että jaat tarinaasi kirjoittamalla. En koe lukijana meitä mitenkään vieraiksi, pikemminkin tunnut tarinoidesi myötä tutulta. 

Vaeltaessani ajattelen joskus runoilija Einari Vuorelan sanoja ”Joka puu on ystäväni, hymyhuuli. Itkisinkö? Enhän toki ihanassa maassa.” Luonto on jo se ihana maa, jossa jokainen puukin on ystävä. Ja vielä parempaan matkamme kerran käy.

Ystävyyttä voi olla niin monella tasolla ja tavalla, kaikki on lahjaa. Minunkin isäni kuoli yllättäen ollessani 17-vuotias, hän menehtyi aivoverenvuotoon. Se oli kokemus, jonka jälkeen olen aina ymmärtänyt elämän väliaikaisuuden. 

Tämä elämä on matka joka jostain syystä tuntuu toisinaan loputtoman uuvuttavalta, mutta tosiasiassa päättyy pian jokaiselta. Siihen asti täällä saamme kulkea avoimina tai sulkeutuneina. 

Mielestäni olet valinnut hienon osan olemalla avoin. Olen varma, että näiden kirjoitustesi kautta sinulla on paljon ystäviä meissä lukijoissa. Ystäviä, jotka ajattelevat sinusta hyvää ja rukoilevat puolestasi.

-harzu






Näitä samoja asioita toivon myös jokaiselle lukijalleni. Olen aina ajatellut, että kirjoitan ystävälle, mielestäni se on hyvä ja minulle sopiva tapa kirjoittaa. Mottoni bloggarina on ollut aina, että sydän vastaa sydämelle. 

Ajattelin, ja olen ajatellut, että on oikeastaan oltava jo aika vahvalla pohjalla, kun lähtee omia kokemuksiaan ja oivalluksiaan kirjoittamaan. 

On vähän kuin tulisi ulos jostain, mihin piilotti itsensä ja lähtisi tutkimaan maastoa. Aluksi voi tuntua, etteivät omat jalat, ajatukset kanna kovin kauas. 

Sitten huomaa jotain edessäpäin ja unohtaa muun, haluaa nähdä mitä siellä on. Pian on jo niin kaukana, ettei enää jaksa palata. Matka on alkanut. 

Kirjoittaminen on matka sanojen maassa. Sanojen, jotka aina antavat jonkin uuden näkymän, uuden palasen siihen omaan palapeliin.

Palapelin kuvaan, jota me täällä jokainen kokoamme. Onnea omalle löytöretkellesi Ystäväni. 





ps. Anteeksi, että kirjoitin näin pitkän blogin. Jokainen tekstin lukenut saa sydämen kunniamerkin, sillä kunnioitan sydämestäni jokaista lukijaani.


lauantai 25. marraskuuta 2017

ELÄMÄN TARINAT





Hätäinen ääni puhelimessa on itkuaan pidättelevän tuskaista ja epäselvää. Paljon elämässään kokenut ja kuullut vastaaja ei hätkähdä. Hän on kuullut liikuttavia tarinoita niin paljon ja jähmettynyt sisäisesti kuin lumiukko. Jokin soittajan äänessä kuitenkin osuu hänen sydämeensä niin syvälle, että jäätynyt sydän sulaa silmäkulmista kyynelinä.

Nainen kertoo, että hänen miehensä on tehnyt itsemurhan raskaan masennuskauden jälkeen. He molemmat kuuluvat pieneen vapaiden suuntien seurakuntaan, jossa on vaikea hyväksyä uskovan masennusta ja itsemurhaa. Seurakunnan johto on kertonut naiselle, ettei se voi siunata viimeiselle matkalle hänen miestään, koska tämä on tehnyt itsemurhan.

Kokeneen ja uskovien hyvää tahtoa hyväkseen käyttävien paaduttama saarnamies kuulee naisen äänestä aidon hädän. Hän lohduttaa leskeä ja lupaa ottaa yhteyttä tämän seurakuntaan. 





Tarmokkaana tekijänä hän on pian keskustelemassa seurakunnan vanhimpien, johtavien veljien kanssa. Nämä eivät horju kannastaan, jonka sanovat perustuvan raamattuun. Itsemurhan tehnyttä miestä ei voi heidän mielestään siunata seurakunnassa.

Pitkään kokenut saarnamies puhuu ja keskustelee veljien kanssa. Hän vertaa tilannetta sairauteen. Kysyy veljiltä, pitäisikö perheen, jossa joku on sairas, rakentaa korkeat muurit, ettei kukaan näkisi ja iskisi leimaa. Perustelut eivät auta. Veljet pysyvät päätöksessään. Itsemurhan tehnyttä ei siunattaisi seurakunnassa.

Päivä kuluu ja keskustelu jankkaa paikallaan kuin asemiin jähmettynyt sota. Lopulta saarnamies päättää lähteä ja nousee surullisena pöydästä. Ovella hän kuulee yhden veljistä karistavan kurkkuaan. 





Tuskaisella äänellä tämä kysyy, etkö voisi sanoa vielä jotain meille tästä asiasta. Saarnamies katsoo ovesta alas laskeutuvia portaita, on hetken paikallaan, kääntyy sitten ja katsoo seurakunnan vanhimpia. ”Veljet, kuolkaa itsellenne”, hän sanoo ja lähtee.

Parin päivän päästä hän saa tuolta veljeltä puhelun. Tämä pyytää saarnamiestä seurakuntaan siunaamaan itsemurhan tehneen miehen tämän viimeiselle matkalle.





LUMIPYRYSSÄ LUONTOPOLULLA

Mietin tätä kerran kuulemaani tarinaa tänään kulkiessani luontopolulla. Ajattelen, miten usein tässä ihmisten maailmassa oikeassa oleminen ajaa armotta armon yli. 

On helpompi tuomita kuin kuolla itselleen ja oikeassa olemisen halulle. Anteeksi on maailman vaikein sana ja mahdoton teko. Onneksi toisinaan tapahtuu ihmeitä. 

Luontopolun varrella naava roikkuu kuin metsätontun parta. Mieleen tulee joululaulu tontusta, joka pohti ajan virtaa ja lähdettä.

”Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.”





Ravakka lumimyräkkä vihmoo lumikiteitä kasvoille kuin nuppineuloja, jostain puiden latvoista tuuli jyrisee kuin yli lentävä laivue. 

Naavatupsu liehuu vihreänkellervänä tuulessa, mutta pysyy tiukasti petäjän jykevässä kyljessä. Se tietää, että tuulet tulevat ja myrskyt menevät. 





Mutta se kestää, joka on juuret syvälle painanut ja turvapaikan löytänyt. Perusta on vahva ja oma paikkansa jokaisella. 

Naava on monella tavalla hyödyllinen, kaunis tuollaisenaan, mutta myös lääkkeenä käytetty ja yhä käytössä. Luonto on lääkettä.






LUMISEN KORPISUON TARINAT

Tuli kurottaa reppua kohti. Kaikki on siellä, mitä retkelle tarvitaan. Kahvipannu, vettä, pilkkeet, tuohet, eväät, kuksa ja paljon muuta.

Hiljaisuus on täynnä elämänvoimaa. Odottaa ja lepää. Hongittunut puu taistelee olemassaolostaan, on jo kenossa, matkalla veteen. Elämä jatkuu, kiertää ja nousee, kohisee tuulessa.

Pitkospuut yli suopuron ovat vaeltajan ystävät. Suomaastoissa uppoaa joskus yllättäen polvia myöten lumen peittämään pehmeään, jäiseen suonsilmään.





On seisottava sillä rannalla, mille on kasvanut. Siellä ihmisenkin juuret aina ovat. On oltava omilla juurillaan, omalla pohjalla. Jokainen on lopulta yksin omalla perustallaan.

Polku on kulkijoiden tekemä, askelten tuhantinen kaiku. Jos kuulisi niiden äänet, sitä yllättyisi. Toisinaan haluaa rämeikköön, omalle polulle, tarpomaan ja uupumaan.

Siinä on kotipesä. Kesää odottaen, mennettä muistellen. Mihin linnut lensivät täältä lammen rannalta. Korpilammelta kauas yli pitkien vesien.





Aamun hämärässä, usvaisen lammen rannalla seison ja katselen. Tuon pienen saaren jokainen puu on selviytyjä. Omalla tavallaan nekin ovat kulkureita, niin kuin jokainen meistä. Puut, nuo hiljaiset vaeltajat.

Joku kasvaa muita suuremmaksi, herättää kulkijan huomion ja vie etsimään hyvää kohtaa kuvata. Toinen jää näreeksi, kituuttaa siinä ja kantaa oman kuormansa. Lumen paino on sama, ja valoa kohti molemmat kulkevat, metsän ystävät.

”Minä kasvoin suoraksi tähän rannalle. En antanut tuulille periksi. Olen ollut aina tässä taustalla, vähän sivussa ja tukena. En ole koskaan halunnut esille, niin kuin tuo mutkainen puuhkamänty. "





"Miten siitä kasvoi tuollainen. Halusi esille. Oli aina uusien virtausten vietävissä, välillä sinne ja sitten tänne. Nyt se on siinä kaikkine kiemuroineen. Miksi kaikki ihailevat ja kuvaavat sitä, vaikka minä seison tässä suorana ja ryhdikkäänä.”

Kenopuu kaatuu niin hitaasti, ettei sen painumista huomaa. Kohti pehmeää lumityynyä, elämään väsynyt ja uupunut. Varjot ovat saavuttaneet sen, vesi odottaa, tietää että pian sen on avattava sylinsä, otettava vastaan. Ja elämä jatkuu.





Alkukesällä tässä suojaisassa lahdelmassa ui vesilintupoikue. Niillä oli pesä pienessä saaressa. Istuin aamuvarhaisella kauempana, suolta laskeutuvalla töyräällä. Hörpin kuksasta kahvia ja katselin kuinka nouseva aurinko siivilöityi oksista, kimmelsi pienessä tuulenvireen pyyhkimässä pyörteessä ja lintujen siipisulilla.




Pieni saari kapean lammen keskellä. Yksin usvassa, vesi erottaa sen kaikesta ja yhdistää olevaan, siihen mitä sillä on. Kesällä se on täynnä lokkeja. Niitä on lähes joka puun oksalla. Sieltä ne valvovat lammella liikkuvia, ovat valmiina nappaamaan vesilinnun poikasen ja suojelevat pesiään.




Näitä suolampareita on paljon täällä. Kulkeminen upottavassa  maastossa on rankkaa. Jalat väsyvät ja sitä pohtii, miksei kulkenut polkuja. Sitten tulee tähän, lampareen kohdalle. Katselee ja kuuntelee hiljaisuutta. Väsymys unohtuu.




Jäljet kertovat kulkijasta. Omat askeleet. Jokaisen on kuljettava tähän maailmaan omat jälkensä. Toisilla ne ovat suuremmat, joillakin lyhyemmät, toisilla kulkevat eri suuntiin. Omat askeleet. Itse kuljetut.




Korpisuon kauneus saa puutkin joskus kumartumaan lampareen ylle. Tai ehkä se odottaa kesää. Kaunista alkukesän aamua, kun sen kuvajainen syvänvihreänä piirtyy siniseen veteen.




Luonto lepää ja elää lumisen kuoren alla. Tuuli hiljenee, hakee voimaa jostain. Kohta se palaa kuin kaukainen jyminä. Tulee päälle, taivuttaa puunrunkoja ja heittelee oksia jalkoihin.




Otan repusta tekemäni pilkkeet, asetan ne paikoilleen, työnnän tuohia alle ja odotan tuulen lepohetkeä. Sytytän tulen, kaadan vettä nuotion nokeamaan pannuun. Istun kaatuneen, hongittuneen puun rungolle, otan eväsleivän ja kuksan esiin. 

Puut rätisevät ja savu kiemurtelee kohti lammen rantaa. Olen tässä.