perjantai 23. helmikuuta 2018

ELÄMÄN REUNAEHDOT




Kirjan kokoinen kortti on itse tehty lahjakortti. Sen reunat ovat täynnä kirjoitusta. Teksti on haparoivia tikkukirjaimia, värikkäitä ja raikkaita. Kehystetyn kortin keskiosa on puhtaan valkoinen. Jokainen lause kortissa on lupaus, mutta saan selvää vain yhden tekstistä: ”Lupaus kuunnella lintujen laulua.”

Herään ja näen yhä tuon kädessäni olevan lahjakortin. Olen unen ja valveen rajoilla ja yritän vielä saada selvää, mitä muuta teksteissä lukee. Kaikkien kirjainten viivat ovat eri värisiä ja epätasaisina kehyksen marginaalissa. Lupausten kortti on keskeltä tyhjä ja arvoituksellinen. Lupaus, jonka sain tähän päivään, on kuitenkin yhä mielessäni. Lahjaksi annettu lupaus kuunnella lintujen laulua.

Käytännön luonteena pohdin, miksi lupauksella ei ole aikaa, jonka se on voimassa. Lupaus on arvoitus. Koko kortti on sitä kaikkine värikkäine teksteineen. Puhtaan valkoinen keskiosa lisää arvoitukseen avoimuuden. Uneni lahjakortti on elämä. Lupaukset marginaalissa ovat elämän reunaehdot.





Istun aapasuolla parin kitukasvuisen puun katveessa. Lumi peittää koko lakeuden ympärilläni, koskematon lumi, johon vain omat askeleeni ovat tehneet jäljen. Tai ei ihan, onhan lumessa pienen metsähiiren tekemä polku ja lähes umpeen tuiskunneen isomman eläimen painaumat. 

Kuljetan aina mukanani muutamaa pilkettä, tuohta, vettä ja nokipannun. Pienet tulet rätisevät nytkin kahvipannun alla, muuten on aivan hiljaista. Pilviä on sinitaivaalla utuisina harsoina, muuten puurajan yli kohonnut aurinko kilottaa ja vähän jo kasvoja lämmittää.

Hiljaisuus huutaa joskus, sanotaan. Nyt hiljaisuus hivelee ja tuntuu hyvältä. Tiedän, että pian tämäkin suomaisema on äänien täyttämä. On tunne, kuin luonto pitäisi taukoa ja odottaisi. Hetki ennen suurta konserttia. Ehkä lahjakortti unessani oli keväiseen lintukonserttiin.





Yksinäisyys on kulkenut pohdiskeluna matkassani. Mietin mitä on oikea yksinäisyys. En usko, että olen koskaan sitä kokenut niin raskaasti, että voisin kirjoittaa todellisesta yksinäisyydestä. Yksin oleminen, varsinkin omana valintana, on tietysti täysin eri asia kuin raaka yksinäisyys. 

Yksinäisyys on lopulta aina ihmisen pään sisällä. Siellä voi olla hyvin yksinäistä, vaikka ympärillä on ihmisiä. En ole koskaan kokenut yksinäisyyttä luonnossa liikkuessani. Täällä lumisen suon keskellä, kun katselen kaikkialle yli aavan, en näe yhtään kulkijaa. On vain helmikuun sinervä taivas, viistosti paistava aurinko ja hiljaa rätisevä tuli.

Pohdin siinä istuessani monia ihmisiä ja tarinoita, joita matkan varrella olen kuullut. Osassa olen saanut hetkisen elää matkassakin. Toiset ovat kertoneet tarinansa avoimesti ja kursailematta, jotkut vievät kokemansa mennessään. Vain hieman, kuin arvoituksena, jättävät tarinaansa juurta.

Ymmärrän molempia, tosin jälkimmäistä vähemmän, sillä minne hän tarinansa säilöö ja aikoo kuljettaa. Uskon itse, että nyt on oma tarinansa kerrottava, sillä vain jaettu on omaa ja säilyy. Kerrottu tarina on säilötty.





Huomaan, että mielessäni on tungosta, sillä monet tarinat pyrkivät nyt esiin. Sanojen virta kulkee runsaana ja monet ovat sitä mieltä, että nyt on heidän vuoronsa. Tiedän, että olen kirjoittanut viime kuukausina hieman harvemmin blogeja ja tarinataakkoja on päässyt syntymään. Siihen on syynsä.

Olen viime aikoina valmistellut lopputyötäni, joka liittyy  opiskeluun. Tiedottajan tutkinnon kehittämishanke, joka käsittelee sosiaalista mediaa ja siinä tapahtuvaa viestintää eräässä potilasjärjestössä, on lopputyöni aihe. Työ on ollut erittäin antoisa ja mielenkiintoinen, tosin vienyt tilaa ja aikaa myös muusta kirjoittamisesta.

Nyt työ on valmis ja katselen tätä aukeaa suoaavaa, jonka täyttävät lumiset lampareet, käkkärämännyt, upeat puut ovat kuin elämäntarinoita. Jokainen suon mänty kasvaa omalla tavallaan ja näyttää täysin erilaiselta kuin toiset. 





Näen näissä puissa monta tarinaa, mielenkiintoista ja sitkeän uskaliasta. On rohkeaa kasvaa suolla ja selvitä siitä. Jokainen suon puu on selviytymistarina. Tarina elämästä, joka oli olosuhteita vahvempaa. 

Jokainen on kulkenut erilaisen tien, kuin hyville maille kasvaneet jykevät petäjät. Sellaisen tien on kulkenut myös moni ihminen. Olen kuullut ja nähnyt heidän tarinoitaan. Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät kestäneet ja kohdannut niitä, jotka kestivät ja yhä kestävät tuon toisenlaisen tien.

Toisenlaisesta tiestä ovat kirjoittaneet monet ajattelijat. 
”Ken tietä käy, tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, kirjoitti jo Hellaakoski. Samoja, outoja polkuja kulki Tommy Tabermann runossaan ”Road map.”  Eräs kauneimpia sanallisia kuvia erilaisesta tiestä ja tehtävästä on Aale Tynnin kirjoittama ajaton runo.






Kaarisilta

”Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee."

Minä sanoin: "He tulevat raskain saappain, multa-anturoin -
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?"

Ja Jumala sanoi: "Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan,
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.

Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet."






Tämän runon lausuin erään toisenlaisen tien kulkeneen ihmisen muistojuhlassa hänen läheistensä pyynnöstä. Kerroin samalla tarinan hänen lapsuudestaan, joka oli esimerkki siitä tiestä, jota hän eli koko elämänsä. Toisenlainen tie ei ole itse valittu. Toisenlainen tie annetaan ja se on kuljettava yksin, sillä ihminen on lopulta aina yksin.

Runo on selvästi pohdiskelijan kirjoittama, tarkkailijan ja elämän arvoja sekä valintoja punnitsevan. Kirjoittaja on ihminen, joka ei halua tarttua ensimmäiseen avautuvaan ovenkahvaan. Hän kuuntelee ja kyselee. Kysymyksiä ei runossa ole, mutta rivien välissä ne odottavat suu avoinna kuin pienet linnunpoikaset.

Ja vastauksia tulee. Itse asiassa koko runo on vastausta näkymättömiin kysymyksiin. Ikiaikaisiin kysymyksiin. Sillä me jokainen näitä kyselemme. Meistä jokainen etsii omaa tietään, katselee toisia ja näkee valmiita polkuja. Tulee epätoivon sillalle ja tietää, ettei selviäkään yksin. Ei, vaikka uhmassaan joskus uhosi kaiken yksin hoitavansa.





Olen saanut elämäni aikana tavata useita ihmisiä, jotka ovat kulkeneet tämän tien, toisenlaisen tien. Heidän elämässään on voinut nähdä kaarisillan rakentuvan ja katoavan ihmiseltä salattuun. He saivat tehtävän ja uskalsivat elää toisenlaisen elämän. He olivat kuin nämä suon erilaiset puut. 

Monet tarinat pyrkivät esiin, mutta yksi niistä on kuin kuvana edessäni. Hän muistutti ulkonäöltäänkin yhtä näistä suon puista. Korvissani soi hänen tunnuslauseensa, kun hän tuli vastaan. Kenenkään toisen en koskaan ole kuullut niin sanovan. Nuo muutamat sanat olivat hänen näköisiään, kuin elämän selviytymissanoja. Tosin minä käytän niitä joskus mielessäni ja hymyilen hienon ystävän muistolle.

Mitä hänestä muistelin suolla, se vaatisi uuden blogin ja ehkä enemmänkin. Hän oli elävä kirja tai runo. Hän oli ajan harhauttanut vapaa sielu, levoton ja rauhallinen, iloinen ja surun kyllästämä. Elämäntarinansa hän minulle kertoi, mutta runoja hän ei halunnut kirjoittaa, koska ihmisen sielu paljastuu runoissa. Runoissa paljastaa todellisen sisimpänsä, hän sanoi, eikä halunnut kenenkään tuntevan hänen sisintä maailmaansa. Ei hänen tarvinnutkaan kirjoittaa. 







ELÄVÄ RUNO

Hän oli elävä runo, 
elämän kirjoittama. 
Luettavana koko ajan. 

Elävä runo, 
jonka säkeet muuttuivat koko ajan.
Runo, jonka loppusoinnut 
vaihtuivat joka askeleella. 

Hän oli vapaa ja huoleton, 
silti taakkojen painama,
ahdistuksilla sidottu. 

Sellaisia runot ovat, 
elämän kirjoittamat. 














keskiviikko 7. helmikuuta 2018

KATTEETON SEKKI




Matkani taivaaseen alkoi kerran katteettomalla sekillä. Pankkia, jonka sekkiä silloin käytin ei enää ole, se kaatui 90-luvun laman syövereihin. Taivas kuitenkin on ja Teboil, joka katteettoman sekkini hyväksyi. Olihan pankin mainoskin tuohon aikaan ”Tosi on!”

Sain Toijalan huoltoasemalla tankin täyteen ja pääsin Nokialle hengelliseen tilaisuuteen. Seuraavana arkipäivänä oli edessäni käynti pankin konttorissa ja virkailijan nuhtelut. Katteettoman sekkini maksoin, mutta koskaan en tule sitä katumaan. Tosi on kuin taivas.

Oli kuljettu pitkä taival siihen hetkeen, kun olin valmis kulkemaan tuon matkan. Valmis ajamaan katteettomalla sekillä ostetulla bensiinillä yli sata kilometriä ja istumaan hengellisessä tilaisuudessa kuuntelemassa samaa ajatusta toistavaa saarnamiestä pari tuntia. 





Nokian helluntaiseurakunta tuntui paikkana hyvin oudolta ja jotenkin liian kliiniseltä tavalliselle työmiehelle. Kaikki vaikutti kovin täydelliseltä. Kuoro istui oikean reunan syvennyksessä ja lauloi kuin joukko enkeleitä. Mitään en heidän lauluistaan muista, mutta kaunista se oli. 

Saarnamies oli karismaattinen norjalainen, joka käveli rauhattomasti edestakaisin salin etuosassa ja toisti samoja lauseita. Häntä tulkkasi hyvää tuulta huokuva hymyilevä mies. 

Tilaisuuden lopussa kävelin eteen ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Jotain siinä varmaan sanottiin, mutta olen jo unohtanut sanat. Vain kolme asiaa jäi mieleeni tuosta tilaisuudesta. 

Yksi oli raamatunjae, joka oli saarnan aihe, toinen saarnamiehen taukoamatta julistama iskulause ja kolmantena, kaikkein merkittävimpänä lasten hengellinen laulu, joka myös taukojumppana leikittiin. Sen muistan ja osaan vieläkin.  





Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo kaikki siinä tilaisuudessa tuntuu ulkoisesti kuin kauniilta teatterilta. Ehkä siksi, että olen arkipäivän ihmisenä aina vierastanut juhlavia saleja. Sisäisesti olin kuitenkin kypsynyt tekemään ratkaisuni. Ulkoisilla puitteilla ei siitä syystä ollut oikeastaan mitään merkitystä. 

Ulos tultuani kaivoin tupakat esiin, vedin syvät savut ja tuumin ääneen, että nyt sitä ollaan uskossa. Myöhemmin pääsin kyllä tupakasta eroon, mutta syntinen mies olen yhä vieläkin. Siinä hetkessä takanani oli matka, jonka aikana kävin pimeydessä, josta en vieläkään ymmärrä selvinneeni. 

Tuon ajan pimeyden läpi käyminen antoi elämälleni sen perustan, jonka varassa jaksan vieläkin. Perustan nimi on Jeesus-kallio.





Olen kirjoittanut lähes 500 blogia ja maininnut aina välillä, että minulla on usko Jeesukseen henkilökohtaisena vapahtajana. Tämä uskonnollisten aiheiden välttely johtuu siitä, että olin aikoinaan innokas käännyttäjä ja onnistuin käännyttämään monia uskosta kiinnostuneita pois.

Sairastuttuani dystoniaan, aloin kirjoittaa blogia ja päätin, etten karkoita lukijoita pois puhumalla uskosta niin paljon, että se alkaa tympäistä. Usko on kuitenkin henkilökohtainen ja herkkä asia. Jokaisen on käytävä oma tiensä ja löydettävä itse henkilökohtainen usko Jeesukseen.

Olen siis kirjoittanut suurimman osan blogeistani dystoniaan ja muuhun elämänmenoon liittyviä tekstejä. Aito usko tulee mielestäni esiin tavallisessa arkipäivässä ja sen tapahtumissa. Jos ei tule, niin parempi olla hiljaa, kuin julistaa sanomaa, joka ei vastaa elettyä elämää.






Olen nyt pohtinut tätä omaa tarinaani, siitä kuinka tulin uskoon ja haluaisin tämän yhden kerran kertoa siitä osasta elämääni. Jos sinä koet, ettet halua lukea tällaista asiaa, niin jätä lukematta. 

Pyrin kertomaan kokemani, niin kuin se tapahtui. Paljon on jätettävä tilan vuoksi pois. Mutta tässä minun tarinani. Näin tulin uskoon.






Tulin uskoon loppusyksyllä 1982, marraskuun 18 päivänä. Asuin silloin Toijalassa ja minulla oli ollut voimakas Jumalan kutsu jo monta vuotta. 

Muutamaa vuotta aikaisemmin Ruotsissa asuessani olin voimakkaassa herätyksen tilassa ja luin paljon Niilo Yli-Vainiosta kertovia juttuja. 

Odotin häntä Boråsiin, jossa kuulin hänen olleen aikoinaan saarnaajana ja käynyt puhumassakin ennen kuin sinne muutimme. Työpaikallani oli uskovainen mies, jonka kanssa puhuin paljon hengellisistä asioista.

Kerran kävin helluntaiseurakunnan ovellakin, mutta siellä oli joulujuhla enkä kehdannut mennä kuokkavieraaksi. Onneksi sisäinen kutsu ei vaiennut, vaikka yritin hiljentää sen äänen sydämessäni. 





Muutin jonkin ajan kuluttua takaisin Suomeen ja asuin jonkin aikaa kotiseudullani Kemijärvellä. Se kesä 1982 oli elämäni vaikeinta aikaa, niin raskasta, etten vastaavaa ole sen jälkeen kokenut. 

Olin sinä kesänä hajota sisäisesti. Tuska oli niin voimakas, etten oikein pystynyt syömäänkään. En silloin ymmärtänyt, mutta myöhemmin käsitin, että Herran kutsu oli sisälläni niin vahva.

Tuska oli hirveä ja olin hyvin ahdistunut. Itsemurhaa en kuitenkaan edes ajatellut, olihan minulla rakastava perhe. Kaikki muu oli elämässäni hyvällä tolalla, mutta sisäinen tuska ja elämän tyhjyys jäyti kaiken voimani.






Eräänä iltayönä valvoin sängyllä. Siinä hetkessä makuuhuoneen hämärässä tapahtui jotain, mitä en osaa selittää. En ollut unessa, mutta en hereilläkään, olin vain hiljaa ja makoilin. 

En kokenut tilannetta näyksi, sillä se tuntui tapahtuvan niin luontevasti. Siitä meni sängyn vierestä tie ohi, jota Jeesus Nasaretilainen kulki opetuslastensa kanssa. Hän pysähtyi siinä kohdallani ja tuli luokseni. 

Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja huomasin Jeesuksen hikoilevan verisiä pisaroita. Jokin tiesi sisälläni, että veripisarat johtuvat siitä, että minä yhä kuljen synnin tiellä. 

Tuon näkykokemuksen jälkeen oloni hieman rauhoittui. Tuli tunne, että kohta tapahtuu jotain, eihän Herra Jeesus  työtä kesken jätä. 





Muutin sitten kohta Toijalaan ja töihin sinne. Eräänä marraskuun sunnuntaina menin ostamaan eväitä töihin paikallisesta kioskikaupasta aseman läheltä. 

Huomasin aseman tontin verkkoaidassa kyltin, jossa luki, että paikallisessa helluntaiseurakunnassa on Elämä voittaa -kokous, jossa puhuu norjalainen herätyssaarnaaja Terje Bernzen. 

Siinä edessä oli tienristeys, josta lähti kaksi tietä eri suuntiin. Päätin heti, että nyt olen siinä risteyksessä elämässäni. 







Menin tuohon kokoukseen, joka alkoi melkein heti kun luin sen taulun. Kokouksessa Bernzen laulatti lasten laulua ”Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen, ettei sitä voi ylittää, ei voi ohittaa, eikä voi alittaa”. 

Se lastenlaulu sai minut ymmärtämään, että nyt olen tullut siihen hetkeen, josta en enää pääse ohi, enkä halua. 

Seuraava viikko oli viimeinen koetus. Valvoin ja olin hyvin tuskainen, en tiedä miksi se oli niin vaikeaa, varmaan sielunvihollisen voimat toimivat. Valvoin yhden yön ja luin ”Juokse, poika juokse” -kirjan. 

Sanoin ääneen, että jos Nicky Cruz oli saanut muuttua Jeesuksen omaksi tultuaan, niin minäkin saan sen kokea. 

Yritin sanoa sanan Jeesus, mutta huuleni eivät toimineet. Väkisin sain puristettua suustani tuon pyhän nimen ja lopulta jo pystyin sanomaan Jeesus-nimen. 

Siinä aamuyössä olin kypsynyt lopullisesti. Kuulin sitten, että Terje Bernzenin kokoukset jatkuvat Nokialla.






Kirjoitin siis katteettoman sekin ja ajoin Nokialle. Siellä annoin elämäni Jeesuksen käsiin. Muistan aina saarnan Raamatunkohdan sinä iltana. ”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi koko maailman omakseen, mutta saisi sielullensa vahingon”. 

Terje Bernzen toisti myös usein lausetta: ”Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä”. Ja siitä tulikin minulle ensimmäinen päivä. Päivä, jota en koskaan ole katunut, vaikka paljon olen nähnyt ja kokenut tänä aikana. 

Matka Hyvän Paimenen johdossa on kulkenut monien laaksojen, pimeiden ja vehreiden kautta. Siitä marraskuun illasta on nyt yli 35-vuotta aikaa. 

Kiitos Jeesus, että olet ikuinen peruskallio, joka sanot: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa”.