lauantai 5. toukokuuta 2018

AJATUKSIA DYSTONIASTA JA JUOKSEMISESTA




Rollaattori rullaa kevyesti ohitseni alamäessä ja baskerin kangastappi viuhuu tien notkelmissa kuin tuuliviiri. Olen vappuaaton aamulenkillä ja katselen vauhdikasta menoa ihaillen. Kaukana edessä kuuluu jarrun vinkumista, rollaattori kallistuu hieman ja kurvaa sivukadulle. Minä hölkkään rollaattoriin verrattuna etananvauhtia, mutta vastaavia, kirjaimellisesti etanavaeltajia on paljon. Tien yli kulkee jatkuvasti etana-armeijoita ja pohdin, ovatko nämä niitä tappajaetanoita. Eräällä pihatiellä joku odottaa rikkalapio maahan painettuna etanan saapumista, aikoo ilmeisesti pyydystää sen elävänä. Mietin, että lenkeillä olen nähnyt etanoita niin valtavia määriä, että vaikea sitä armeijaa on pysäyttää.

Sateisen yön jälkeen, kun pyörätie on kostea ja aamukaste vyöryy yli, on etanoiden aika. Niitä kulkee tien yli kuin kurkiauroja, joiden sisään on asennettu selkeä sisäinen tietoisuus matkan suunnasta. Etanat ovat lähes kaikki pieniä ja matkansa alussa, mutta niitä on paljon, ja vaikka etanoiden vauhti ei päätä huimaa, niin lopulta päämäärä ja liike, on ainoa asia jolla on merkitystä. Hidas ja sitkeä, jonka päämäärä on selkeä, voittaa aina nopean säntäilijän, joka tänään syöksyy eri suuntaan kuin eilen, vaikka vauhti on hillitön. Tiedän, että etanat ovat useimmille, varsinkin puutarhansa hyvin hoitavalle ”walking dead”, eli armeija, joka tulisi jotenkin pysäyttää. Myös meillä niiden torjuntaan on panostettu joka kesä vaihtelevalla menestyksellä. Sanan etana, lausuminen väärässä kohdassa, laukaisee liikkeelle sanoja vyöryvän tsunamin, joka saa katumaan sen käyttöä.





Ei tätä espanjansiruetanaa turhaan yritetä torjua, sillä sen ruokavalio on monipuolinen. Etana syö lähes kaikkia kasvilajeja, eikä sitä kannata liiskata puutarhakengän alle. Tappajaetana nimen se on saanut, koska syö myös kuolleita eläimiä ja popsii menehtyneet lajitoverinsa ohi mennessään välipalaksi. Yksi suvunjatkossa hyvin onnistunut etana tuottaa satoja jälkeläisiä, joten tehokas se on myös siinä suhteessa. Luonnollisesti tulee mieleen, mikä voisi olla luonnon vastaisku tappajaetanalle. Mielenkiintoista on, että heinäsorsa syö etanoita ja muutamat kiitäjät. Muuten sillä on vastustajana vain puutarhaansa vaalivia ihmisiä ja ihan syystäkin. Etana voi syödä vuorokaudessa kymmenisen grammaa kasviksia ja herkutella jälkiruuaksi lajitoverillaan. Määrä ei ole varsin pieni, sillä niitä voi olla samassa puuhassa satoja aterioijia ja silloin aletaan puhua jo puutarhatuholaisesta. 

Espanjansiruetana on nimestään huolimatta lähtöisin sieltä, missä herkuttelua osataan arvostaa eli ranskanmaalta. Siinä  missä Napoleon kohtasi Waterloonsa, ei tämä vatsallaan matkaa taittava marssija ole voittajaansa kohdannut. Pikemminkin se valtaa koko ajan uusia alueita ja Suomen Lappikin on jo saanut ensimmäiset etanansa turisteiksi. Aika mittava matka olennolta, joka taittaa taivalta noin puolensataa metriä vuorokaudessa. ”Etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”, sanottiin ennen. Nyt voisi kysyä, onko huomenna puutarhaa jäljiltäsi etana. Lukuisia ohjeita etanan karkoitukseen tai puutarhasta pois pitämiseen löytyy netistä ja kuulee keskusteluissa. Sitä on kuitenkin yhtä vaikea torjua, kuin irtokissoja, jotka tuhoavat linnunpesiä, tappavat pikku visertäjiä ja pilaavat hajujätöksillään paikkoja ja omaisuutta. 





Jotain hyvää yritän löytää kuitenkin tämän pienen, tuhoa tuovan vaeltajan esimerkistä. Vaikeaa se ei ole, koska ne ovat niin ilmeisiä. Ensimmäinen hyvä esimerkki on tasaisen varma vauhti, joka aluksi vaikuttaa hitaalta. Kuitenkin etana etenee vuorokaudessa omaan pituuteensa verrattuna viisisataa kertaisesti. Ihminen etenisi samalla vauhdilla noin kilometrin päivässä. Lopulta kysymys on enää matkan päämäärästä. Mihin ihminen on matkalla. Etanan tahdilla se tavoite on lähes varmasti saavutettavissa. Kannattaa siis edetä etanan esimerkillä. Omalla tavallaanhan myös ihminen on tuholainen ja vieläpä pahin niistä. Ennenpitkää me tuhoamme puutarhoidemme lisäksi kaiken muunkin paljon tehokkaammin kuin etanat.

Etanat tulivat ajatuksiini lenkillä, juostessani, tai ehkä paremminkin hitaasti hölkätessäni Karjaanjoen jokilaaksosta pyörätielle. Paljon ajatuksia nuo päällepäin vaarattomilta näyttävät nilviäiset ovat herättäneet. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka kehuisi etanoita, tai löytäisi niistä jotain hyvää. Ymmärrän sen kyllä hyvin. Ei ole mukavaa katsella, kun vaivalla istutetut ja huolella hoidetut istutukset joutuvat näiden nakertajien ateriaksi. Olen nähnyt, kuinka pian, kaunis, humalaköynnöksen koristama seinämä muuttuu reikiä täynnä olevaksi verkkoaidaksi etanoiden jäljiltä. 





Yritän välttää astumasta etanoiden päälle, mutta se on vaikeaa, koska niitä on paljon ja olen lenkistä niin väsynyt. Huomaan, että kuntoni on päässyt heikkenemään viime kuukausina. Olen juossut pian yhdeksän kilometriä ja vauhtini on niin hidasta, että minusta tuntuu, kuin vastaantuleva sauvakävelijä katselisi vähän säälivästi. Etenen etanan vauhtia, mutta onneksi niillä on eri suunta. Olen sairastanut dystoniaa pian viisi vuotta, jos aika lasketaan virallisesta diagnoosista. Sairaus alkoi kuitenkin oireilemaan jo muutamaa vuotta aiemmin ja on ollut ehkä piilevänä mukana koko elämäni ajan. Alttius sairastua dystoniaan voi olla monillakin, mutta kaikilla se ei aktivoidu. Mikä saa dystonian puhkeamaan on hyvä kysymys. Varmaa vastausta siihen ei tiedä kukaan. 

Saadessani dystonia-diagnoosin olin hyvässä kunnossa. Kävin säännöllisesti lenkillä ja jaksoin juosta parikymmentä kilometriä. Rullaluistelin kesäisin ja tein pyörällä pitkiä retkiä. Dystoniaan sairastuttuani jatkoin kuntoilua niin kuin ennenkin. Aloitin siihen aikaan myös blogini ja kerroin juoksuharrastuksestani. Jotkut ihmettelivät, miten pystyn juoksemaan, vaikka sairastan lihasjännitesairautta, joka vääntää pääni sivuun. En antanut sen aluksi häiritä juoksuani, koska lenkit antoivat niin paljon minulle. Pää kyllä vääntyi sivuun, mutta yritin sietää sitä, katselin maisemia, metsää ja virtaavaa Karjaanjokea. Pidin myös juostessani usein kädellä leuasta päätäni suorassa. Ei se mukavalta koskaan tuntunut ja hiljalleen vääntö alkoi vaikuttaa kuntoiluun. Ensimmäisen kerran dystonia todella vaikeutti juoksemista sairastettuani vajaan vuoden. Olin silloin lenkillä ja päätä väänsi niin rajusti, että olin juosta ojaan. Pidin muutaman kuukauden tauon lenkkeilystä.





”Hän ei kävele koskaan, mutta sielunsa viilettää,” laulaa Johanna Kurkela. Minäkin olin lopettanut juoksemisen, mutta mielessäni viiletin usein Karjaanjoen rantapolkuja. Mikä saa ihmisen juoksemaan. Mielestäni juoksu on luontevin tapa liikkua, ihminen on syntynyt juoksemaan. Aki Hintsa kertoo kirjassaan ”Voittamisen anatomia,” että vaarallisinta mitä ihminen voi tehdä, on liika istuminen. Istuminen aiheuttaa eniten sairauksia ja vaivoja meille, ihmistä ei ole luotu istumaan. Kirjassaan Hintsa kertoo etiopialaisesta Haile Gebreselassiesta, joka on eräs kaikkien aikojen parhaista juoksijoita. Hän käyttää itsestään nimitystä ”juokseva mies”. Hintsa kertoo, kuinka Gebreselassie ilmestyi hänen kotiovelleen joka aamu hyväntuulisena hymyillen ja valmiina aamulenkille. 

Haile Gebreselassie kävi myös Suomessa harjoittelemassa ja kertoi, että olosuhteet harjoitteluun olivat täydelliset. Häneltä tultiin usein kysymään, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän jotain, mutta mitään ei puuttunut. Kahdestaan Hintsan kanssa keskustellessaan Haile kuitenkin totesi, että jotain oli pahasti pielessä. Hän totesi, että jos Etiopiassa olisivat asiat niin hyvin kuin suomalaisilla urheilijoilla, ei siellä olisi yhtään huippu-urheilijaa. Meillä on yksinkertaisesti liikaa kaikkea, liikaa virikkeitä jotka saavat meidät säntäilemään eri suuntiin. Keskittyminen ja tavoitteeseen pyrkiminen vaatii poikkeuksellisen voimakkaan tahdonlujuuden.




”Juokseva mies,” on mielestäni hieno ajatus ja koska se kuvaa elämäntapaa, on se myös erottamaton osa ihmisen persoonaa. Minäkin halusin olla juokseva mies, vaikka dystonia oli juoksuttaa minut ojaan. Niinpä palasin muutaman kuukauden tauon jälkeen juoksemaan, aluksi juoksumatolla hiljalleen hölkäten ja käsillä kaiteista tukea ottaen. Kiinnitin kuminauhan juoksumaton päätyyn ja yritin sen avulla pitää pääni suorassa. Juoksumatto on hyvin haastava tasapainon kannalta. Varsinkin harrastajan juoksumatot ovat aika kapeita, joten kompastumisen vaara on aina suuri. En kuitenkaan antanut periksi ja vähitellen pääsin sellaiseen kuntoon, että pystyin juoksemaan myös ulkolenkkejä kesällä. 

Tällaista aaltoliikettä juoksuharrastukseni oli muutaman vuoden ajan, kunnes loppui lähes kokonaan. Kunto heikkeni väkisinkin, koska juoksuun tuli pitkiä taukoja. Runsaat kaksi vuotta sitten kävin fysioterapeutilla, joka totesi, että jätetään se juoksu toistaiseksi ja keskitytään muihin kuntoilumuotoihin. Minä kuitenkin viiletin mielessäni siellä Karjaanjoen rantapoluilla ja mieleni paloi lenkille. Vuosi sitten, viime keväänä, pääsin taitavan neurologin hoidossa niin hyvään kuntoon, että niskojen väännöt lievenivät ja kävin välillä juoksulenkeilläkin. Pystyin juoksemaan jopa pitämättä päätä kädelläni suorassa. Kesää seurasi kuitenkin rankka syksy. Dystonia iski takaisin ja tuli kovilla väännöillä. Juoksu jäi ja paino nousi, niin että huomasin olevani viisitoista kiloa painavampi, kuin ollessani juoksukunnossa. 





Dystonia on ailahteleva sairaus, kuin vuorovesi se saapuu ja lähtee, koskaan kuitenkaan poistumatta. Minä viiletin sydämessäni ja palasin vuodenvaihteen jälkeen matolle. Aloin juosta dystonian kanssa kilpaa. Kiskaisin kuminauhan juoksumaton päädystä irti ja aloin juosta. En välittänyt horjahteluista ja vähitellen löysin hyvän rytmin. Oli vielä talvi ja ulkona liukasta, joten matolla oli hyvä juosta. Pidin harjoituspäiväkirjaa ja noudatin ensimmäisen kerran elämässäni harjoitteluohjeita. Olin yllättynyt, miten mukavaa oli löytämieni ohjeiden avulla harjoitella. Olin aikaisemmin luullut, että juoksemisen harjoittelussa on vain juostava. Ja onhan se niin, mutta jos juoksee vain yhdellä tavalla, ei kunto parane niin hyvin, kuin monipuolisella harjoittelulla. Sitä paitsi vaihteleva harjoittelu on todella mielenkiintoista. 


Nyt olen taas lähellä juoksupainoani, matkat pidentyvät ja taittuvat vähän kerrallaan nopeammin. Olen asettanut omaksi tavoitteekseni juosta kesän aikana puolimaratonin. Aikatavoitteeni on, että maali on vielä paikoillaan, ennen kuin tulen perille.





tiistai 24. huhtikuuta 2018

HERKKYYS JA DYSTONIA




Olimme muuttaneet toiselle puolelle kaupunkia ja jouduin vaihtamaan koulua. Tämä oli alle kymmenvuotiaan elämäni toinen muutto. Ensimmäinen oli ollut paikkakunnan vaihto Rovaniemeltä isäni päästyä asemamieheksi Kemijärvelle. 

Olin sen muuton tapahtuessa kolmi- tai nelivuotias, enkä muista ajasta mitään. Yhdeksänvuotiaana, juuri kolmannen luokan aloittaneena koettu oli jo mieleenjäävää. Oli pohjoisen syksy ja koivunlehtiä pyöri puhurissa asemaperän rivitalojen hiekkapihalla. Aamulla lähdin viimeisen kerran tuttuun kouluun.

Meidän porraskatoksen lähelle oli peruutettu tutun sedän kuorma-auto, jonka lava oli täynnä huonekaluja ja kodin tarvikkeita. Mitään tuon aamun tunnelmasta ei jäänyt mieleeni erityisesti. Vain syksyinen pihamaa, kuormuri, isä ja setä kiinnittämässä kuormaa. 

Autio ja tyhjä piha. Lapsuuden pihamaa jäi asemaperälle, veturitallin ja kääntösillan maisemiin.






Herkkyys tulee usein esille elämän murroskohdissa. Ehkä ihminen on silloin avoimempi, valmiimpi kuulemaan elämän hiljaisia viestejä. Ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa huomasin asian, jota en koskaan ennen muistanut kokeneeni. Olin tullut kesken lukukauden mukaan ja hyppäsin suoraan muiden joukkoon. Hyvin minut otettiin vastaan, en muista minkäänlaista kiusaamista. Heti peliin valmis poika.

Ensimmäisellä tunnilla odotimme opettajaa, kun mieleeni tuli ajatus, mitä hän sanoisi tunnin aiheeksi. Opettaja astui eteen ja kysyi alkuun, että arvaako kukaan, mikä on tunnin aihe. Tiesin mielessäni tuon aiheen nimen, jota en ennen ollut kuullut. En kuitenkaan avannut suutani, koska se tuntui hassulta, enhän voinut tietää. 

En yllättynyt, kun opettaja sanoi juuri sen sanan, joka mieleeni oli tullut. Minua lähinnä harmitti, etten ollut sitä ääneen sanonut, koska kukaan muukaan ei sitä tiennyt. 

Joskus myöhemmin, varsinkin vanhempana, olisin toivonut tietäväni vastauksen samalla tavoin, varsinkin kokeissa. Ei minusta ajatustenlukijaa kuitenkaan koskaan tullut. Onneksi ei.





Huomasin kasvaessani, että jokin minussa lukitsi tuon kyvyn ja ymmärrän sen tapahtuneen omaksi parhaakseni. Ei ole hyvä tietää mitä ihmiset ajattelevat, on parempi ajatella, että jokainen ainakin pyrkii hyvään. Siinä suhteessa ei tietysti kannata olla liian hyväuskoinen, koska kilttejä kölitetään joka käänteessä.

Myöhemmin huomasin, että kyse oli herkkyydestä ja muuton tuoma muutos aktivoi sen vielä uudelle tasolle. Olen kyllä huomannut elämäni varrella saman useita kertoja. Viimeksi huomasin herkkyyden voimistuneen sairastuttuani dystoniaan. 

Tiededokumentissa ”Erityisherkät”, käsiteltiin aihetta ja sitä katsoessani tunnistin monia piirteitä myös itsessäni. Erityisherkkyys ei sinänsä ole sairaus, vaan osa persoonallisuutta, jossa ihminen kokee asiat voimakkaammin kuin toiset.





Yleisradion esittämässä dokumentissa erityisherkistä oli E-V-Ä-S -niminen jaottelu. 

"Emotionaalinen reaktiokyky
Vivahteiden vaistoaminen
Ärsykkeiden liiallisuus
Syvällinen käsittely"

Ohjelman mukaan tärkein näistä on ”Syvällinen käsittely”. Erityisherkät ihmiset eivät pysähdy uusissa tilanteissa, eivätkä osaa jarruttaa sosiaalisissa tilanteissa. Heillä aktivoituvat muita voimakkaammin aivojen osat, joihin liittyy tietoisuus, syvällinen käsittely ja samastuminen toisten tunteisiin. 

Silloin erityisherkät pystyvät vastaamaan läheisten tai muidenkin tarpeisiin tarkasti. Erityisherkät eivät ole sinänsä sisäänpäin kääntyneitä introvertteja tai ujoja, vaikka herkkyys antaa sellaisen vaikutelman. 





Ylivirittyneisyys kuuluu erityisherkkyyteen ja näkyy monin tavoin eri tilanteissa. Asiat, jotka toiselle eivät ole huomion arvoisia, voivat saada erityisherkän tolaltaan.

Äänet, tuoksut, elämän soljuvan rytmin hajoaminen ja moni muu häiriötekijä saa tämän tapahtumaan. Erityisherkkä ärsyyntyy helposti. Hän kärsii tilanteesta ja omasta reaktiostaan, kuten myös hänestä välittävä läheinen.

Erityisherkkä hakee jatkuvasti tasapainoa elämäänsä. Hän on koko ajan ohuella langalla, kuin nuorallatanssija. Mikä vain syy voi pudottaa hänet alas, syy, joka toiselle on vain normaalia elämänmenoa. 





Erityisherkän nuorallatanssi aamusta iltaan on pitkä vaellus epätoivon kuilun yli. Tosin palkintona ovat huimat näkymät ja kokemukset. Erityisherkissä on paljon luovia ihmisiä, joilla on runsaasti annettavaa, kunhan kuilunsa ylittävät.

”Jos on herkkä, ei tarvitse nähdä kaikkea. Herkkä pystyy tuntemaan, mitä ympärillä tapahtuu.” Näin sanoi eräs dokumentin erityisherkkä. Hän oli joukkueurheilija, joka koki, että erityisherkkyys on lahja, josta pelissä on selkeää hyötyä. 

Tuo pelaajan kommentti nosti minunkin mieleeni oman kokemukseni kouluajoilta. Olen elämäni varrella usein huomannut, että herkkyys on valtava voimavara. Varsin usein luonnossa samoillessani koen asioita hyvin voimakkaasti. Viime kerralla vaeltelin uuden reitin kautta tutulle kohteelle ja koin matkalla valtavia elämyksiä.





Minulle luonnossa samoilu on kuin lääkettä ja olen sen usein kertonut dystoniaani hoitavalle neurologille. Hän merkitsi sen jopa lääkärinlausuntoon. Suosittelen tätä lääkettä jokaiselle ainakin kokeiltavaksi, ei siitä ainakaan haitallisia sivuvaikutuksia tule.

Tiedän, että monen dystoniaa tai muuta liikehäiriötä sairastavan on vaikeiden oireiden vuoksi mahdotonta tai hankalaa lähteä luontoon, eikä vaeltelu ole silloin mahdollista. 

Jos suinkin mahdollista on, niin joku läheinen tai dystoniakerho voisi olla auttava käsi luontoon, ainakin joissain tapauksissa.





Tarkoitukseni ei nyt ollut sekoittaa kahta eri asiaa, eli erityisherkkyyttä ja dystoniaa. Nehän eivät ole kaikkien elämässä yhtä aikaa. Eivät kaikki dystoniaa sairastavat tietenkään ole herkkiä, puhumattakaan erityisherkistä. On kyse persoonallisuudesta ja herkkyydestä sen osana.

Minä kuitenkin olen huomannut itsessäni dystonian lisäksi myös näitä herkkyyden osia. Usein yritän piilottaa niitä, varsinkin silloin, jos tilanne ei ole avoin herkkyydelle. Nuorempana yritin peitellä enemmänkin, mutta kokemusten kautta olen oppinut avaamaan sydäntäni rohkeammin. 





Olen huomannut, että kannattaa luottaa vaistoonsa ja olla avoin, kun sydän niin sanoo. Eikä siinä paljon menetä muutenkaan. Voittaa voi toisen avoimen sydämen, sillä sydän vastaa vain sydämelle.

Uskon, että elämässä tapahtuu sitä mitä odottaa ja pessimisti pettyy kaksi kertaa. Jossain elämänvaiheessa tulin siihen tulokseen, että yleensä ottaen kannattaa odottaa hyvää, sillä sitä usein tapahtuu mitä odottaa. 

Eräs vanhus tapaa sanoa, että hänelle kuuluu elämässä vain kahta asiaa, hyvää tai vielä parempaa, muuta ei kuulu.