lauantai 13. tammikuuta 2018

SANAT KUIN JUURET





Elämä on kirjoittajan kartta. Sydän kompassi ja mieli vaeltaja maastossa. Sanat jalkoina vievät ajatuksia, kuljettavat kuin muurahaiset havunneulasia. Jonain päivänä uurastus tuottaa suuren keon. 

Mutta sitä ennen on kuljettava paljon pieniä, näkymättömiä polkuja. On nähtävä hyödyllistä siellä, missä monet jalat kulkevat ohi tai yli. 

Kirjoittajan on nähtävä merkitys siellä, missä sitä ei useimmille ole.





Tämä on matka, joka ei pääty koskaan. Polkuja, jotka on aina uudelleen kuljettava. Reittejä, jotka ovat joka kerta uusia. 

On uskallettava ajatella toisella tavalla, on käännettävä jokainen sana, kuin kivi ja nähtävä sen kääntöpuoli. 




Miten tuli tähän ja näki niin paljon, että mieli on täysin tyhjä. 

Sai antaa kaiken sille mitä näki. Ei tullut omistamaan mitään, sillä ei halua menettää sitä, mikä on arvokkainta. Jakamisen lahjaa.

Elämää ei voi tallentaa tai säilöä. Elämä on annettavaksi jaettu.





Korkealta näkee kauas, matalalta näkee syvälle, pohjaan asti, jopa läpikin. 

Onko aina mentävä korkealle, että näkisi kauas. Eikö ole parempi nähdä kauas syvälle, vai uskaltaako sinne katsoa. 




Entä jos matalalta näkeekin kauemmas kuin korkealta. Näkee sisälleen ja toistenkin, näkee merkityksiä ja tarkoituksia. 

Saa oivalluksia enemmän kuin käsittää. On vaiti, koska sanoja ei vielä ole. 





Sanat tulevat hiljaa. Niillä on raskas lasti. Sanat kuljettavat ajatuksia. 

Sanoja on syytä kuunnella, sillä ne saapuvat syvältä.

Sanat eivät löydä sitä, joka kiirehtii liikaa. 





Sanat ovat käyneet syvällä. Ne ovat kuin puiden juuret, jotka löytävät maan alla kulkevat virrat. Sanat tuovat nuo maanalaiset virrat ylös, kuin juuret puun runkoihin. 

Miten ne kohoavatkin ylös, kymmenien metrien korkeuteen. Puut ovat kuin jokia, joiden läpi kulkee virtoja kohti taivasta. 

Yhden päivän aikana puu voi imeä maan alla kulkevien juuriensa avulla satoja litroja vettä, joka nousee ylös latvaan ja haihtuu taivaalle. 





Jos puu olisi läpinäkyvä, voisi nähdä sen ihmeellisen kyvyn viedä vettä ylöspäin. 

Eniten vettä puussa on keväällä, juuri ennen lehtien tuloa. 

Silloin voi kuulla hiljaisen kohinan koivun kyljessä, kun vesi virtaa ylös ja vie elämää oksiin. 





Sanat tulevat samalla tavoin. Ne etsivät sydämessä ja mielessä kulkevia ajatusvirtoja, tuovat niitä ja nousevat kuin vesivirrat puussa. 

Ilman niitä syvälle mielen maaperään painuneita sanojen juuria, ei olisi tarinoiden metsää. Ei olisi puita ja lehtiä, ei voimaa, joka kestää myrskytuulet.

Kauas ylös kurottuvat latvat vievät mielen ja ajatukset äärettömyyteen. 




Voimansa ne saavat syvälle maahan kiertelevistä juuristaan, sieltä, missä ne kohtaavat, ihmissilmien näkymättömissä toisensa. 

Siellä hiljaisuudessa ne kertovat tietoa, jakavat metsän ikivanhaa viisautta ja kulkevat pimeästä kohti valoa. 

Metsän viisaat puut. 





maanantai 18. joulukuuta 2017

SILMÄNRÄPÄYS JA BOTULIINI





Saan keskustasta kyydin tutulta jakeluautonkuljettajalta. Asumme kaupungin ulkopuolella, muutaman kilometrin päässä ja ennen  kotiini vievää kapeaa tieosuutta on pitkä suora. 

Tien loppuosa on pitkä kilometrisuora. Tie tehtiin vanhan soratien tilalle, joka kaarsi läheisen lammen paikkeilta sahan ohi keskustaan. 

Siinä sahan pihassa oli valtava kasa sahanpurua, jossa lapset ja nuoret kävivät laskemassa salaa iltamyöhällä. Oli parempi tehdä se salaa, koska sahanpitäjä tiedettiin ärhäkäksi mieheksi. 




Kerran pysähdyin koulusta palatessani syömään vattuja toiselle puolelle tietä, enkä ollut edes sahan mailla. Sahan omistaja tuli kohta kysymään nimeäni. Hänen lempinimensä oli jostain syystä vajaakantti, ehkä myymänsä sahatavaran vuoksi. 

Siitä sahan kohdalta lähti kalteva mutka, jota kutsuttiin kuolemankurviksi. Sen laidalla, metsikön jo osittain peittämänä oli ruskeaksi ruostunut Ford Capri katollaan. 

Kerrottiin, että joku oli ajanut siinä kurvissa ulos ja menehtynyt. Auto ja kalteva sorakurvi jäi sinne metsittymään, kunnes sen kohdalle tuli komponenttitehdas. 

Aikanaan tuo tehdas oli iso työnantaja paikkakunnalla, kunnes siirsi tuotantonsa Kiinaan. Lähes tyhjäksi jäi uusi tehdasalue rakennuksineen, yhteiskunnan varoilla maksettu ja työttömäksi siirrossa jääneet työntekijät koulutettu. Joku aina rikastuu pelaamalla näillä keinoilla. Toiset sietävät sitä. Raha rauhoittaa. 




Onneksi en kuulu siihen joukkoon. On mukavampaa olla vain pieni ihminen, joka joutuu pohtimaan, miten taas tämänkin päivän pärjää. Elämä on niin reilumpaa ja oikeudenmukaista. 

Tuo kirkasvetinen lampi, jonka rannalle nyt jo toisaalle siirtyneet saha ja tehdas oli rakennettu, sisältäisi monta muutakin tarinaa, mutta palaan sille pitkälle suoralle, josta tarinani aloitin. 

Istun jakeluauton kyytiin ja olen valmis jäämään kyydistä kotitieni kohdalla. Suuri auto hidastaa ja pysähtyy jarrut vingahtaen tien laitaan. Kiitän mukavaa kuskia kyydistä ja hyppään tielle. 




Siinä kohdassa ajetaan yleensä kovaa, koska suora on pitkä, eikä poliisi usein valvo nopeuksia. Vilkaisen tulosuuntaan päin, mutta auton suuri koppi peittää näkyvyyden. Kotiinpääsyn innossa lähden harppomaan jakeluauton keulan edestä tien yli. 

Kuka sen osaa sanoa, miksi ihminen joskus toimii niin järjettä. En itsekään ymmärrä, miksi en kurkannut tuleeko takaa autoa. Sieltähän tuli auto, joka oli jakeluauton kopan suojassa, kun olin harppomassa hytin ohi. Jokin välähti silmäkulmissani ja vilkaisin kuskia. 

Näin hänen huitovan kädellään ja hidastin vauhdin. Samalla edestäni suhahti auto ohi. Silmänräpäys pelasti henkeni kirjaimellisesti. En jäänyt sitä miettimään, oli vain kiire kotiin, sillä oli viikonloppu edessä. 




Pelastuminen tuntui nuorena luontevalta ja pelkästään hyvältä tuurilta. Tiesin kyllä, että moni lapsi ja nuori oli kuollut rynnättyään bussin kyydistä tien yli. Siinä samalla suoralla ja kotitieni kohdalla oli eräs lapsuuden ystäväni jäänyt auton alle ja kuollut. Minulle oli käydä samoin. 

Miksi selvisin, satuin näkemään sen kuskin käden heilahduksen ja jäin henkiin. Silmänräpäys ja reaktio pelasti minut elämälle. En sitä silloin miettinyt. Joskus pohdin asiaa ja ajattelin elämän merkillisyyttä. En tietysti ollut millään tavoin parempi selviämään hengissä, kuin tuo lapsuuden leikkikaverini, pieni tyttö, joka jäi auton alle. 

Minä en ymmärrä elämää. En ymmärrä, miksi joku elää pitkän elämän, vaikka polkee toisia jalkoihinsa, tekee pahaa ja selviää kieroilemalla. Toinen taas kuolee ehtimättä tehdä kenellekään pahaa. Se on minun mielestäni käsittämätöntä. 





Ainoa ratkaisu, joka saa pysymään järjissään, on se, että toisessa ajassa nämä kaikki vielä punnitaan ja käydään läpi. Uskon siihen, ettei yksikään selviä teoistaan noin vain. Vastuu tulee vastaan tässä elämässä tai rajan takana. 

Tämä vie tietysti jokaisen ajattelevan ihmisen pienelle paikalle. On parempi keskittyä vain omiin virheisiinsä ja löytää niihin armoa, jokainen on vain niistä henkilökohtaisesti vastuussa. Toisten virheillä ei omistaan selviä. 

Tiedän, että suurin osa nauraa näille ajatuksille, jos edes lukee. Näinhän nauroivat Titanicin matkustajatkin juuri ennen jäävuoreen törmäämistä. Ei se nauru pitänyt kuitenkaan laivaa pinnalla. Samoin Estonian turmassa, ajettiin keulaportti auki kuolemaan ja juhlittiin samalla laivalla. 

Ihminen on täällä vain käymässä ja vastaa kerran matkan aikana tapahtuneesta, jokainen meistä omista. Me olemme koko ajan matkalla kuolemaa kohti ja yritämme vain unohtaa sen kaikin keinoin. Kuitenkin se on jokaisesta vain silmänräpäyksen päässä.






Herään puoli neljän aikaan ja odottelen katuvalojen syttymistä. Nousen vähän ennen viittä keittämään kahvit ja luen päätteeltä uutisia. 

On piikkipäivä. Aamupäivällä lähden ajamaan kohti Turkua ja viidettätoista kertaa piikeille. Viimeksi kävin neurologin vastaanotolla tasan kolme kuukautta sitten, joten tämä kulunut väli on ollut syksyaikaa. 

Jotenkin sen olen huomannut olossani, syksy on minun dystoniani osalta vaikeaa aikaa. Ehkä se johtuu tästä nykyisestä ilmastosta, vesi- ja räntäsateista. 

Alakulo pyrkii helposti niskan päälle ja se vaikuttaa herkästi dystonian oireisiin ainakin minulla. Ehkä jollain toisella myös, onhan dystonia usein tunneherkkien ihmisten sairaus. 





Neurologini on sanonut tätä kilttien ihmisten sairaudeksi. Johtuukohan se siitä, että aivojen tumake, joka ohjaa tahdonalaisia lihaksia, liittyy myös ihmisen tunne-elämään. 

Dystoniahan lähtee siitä tumakkeesta tulevista, virheellisistä käskyistä, jotka saavat lihakset toimimaan kuin luuppiin mennyt tietokone, joka toistaa samaa koodia. Tietokoneelle auttaa usein uudelleen käynnistys. Mutta kuka buuttaisi aivot? 

Toisaalta jotain tämäntapaistahan tapahtuu syväaivostimulaatiossa, eli DBS-leikkauksessa. Siinä juuri viedään elektrodit tuohon tumakkeeseen ja lähetetään niihin rinnalle asennetun stimulaattorin kautta sähkövirtaa. Tuo virta estää tumakkeesta lähtevän käskyn perille menon. 




Tosin apu on yleensä osittainen ja aiheuttaa monilla muita ongelmia, kuten kognitiivisia häiriöitä, puhe- tai kävelyvaikeuksia. Kuitenkin moni on saanut niin suuren avun tuosta leikkauksesta, että ymmärrän hyvin sen suosion. 

DBS-leikkaus ei ole parantava hoito, mutta se voi olla ratkaiseva helpotus vaikeimpiin oireisiin. Helpointa siihen leikkaukseen on mennä, jos oireet ovat sietämättömät. Jos oireiden kanssa jaksaa elää, silloin ratkaisu on paljon vaikeampi. Minä olen tällainen tapaus. 

Oireeni ovat vielä sillä tasolla, että jaksan elää niiden kanssa ja siitä syystä en ole mennyt leikkaukseen, vaikka usein olisi vaikeampina aikoina mieli tehnytkin. Tänään kuitenkin menen taas botuliinipiikeille tutun neurologin vastaanotolle. Olen nyt neljättä kertaa hänen hoidossaan ja olen saanut hoidoista tuntuvan avun. 

Oireet ovat lievittyneet juuri sen verran, että elämä dystonian kanssa on siedettävämpää. Tämä on ollut merkittävää senkin vuoksi, että teen parhaillaan monikymmensivuista lopputyötä Markkinointi-instituutissa opiskelemaani tiedottajan tutkintoa varten. 

Lopputyöni käsittelee sosiaalista mediaa potilasjärjestön viestinnässä ja aihe on ollut mukaansa tempaava. Koulutuspäivillä saatu tieto ja innostus on tarttunut. Minä todella pidän nykyisin opiskelusta. Aikuisopiskelu on upeaa. Suosittelen.





Jääkaapissa minulla on apteekista ostettu paketti Botoxia, jonka otan mukaan neurologille. Aine on voimakkain ihmisen tuntema hermomyrkky, joskin lääkkeessä sitä on vain hyvin pieni määrä. 

Aine sinänsä on tunnettu jo ennen ajanlaskumme alkua. Muinaisen Fryygian kuninkaan Midakseen aikana sitä kutsuttiin ”tappavaksi häränvereksi.” 

Nimi johtunee siitä, että botuliinia syntyy esimerkiksi pilantuneessa makkarassa ja sana ”botulus” merkitseekin makkaraa tai suolta. Lääke sinänsä on turvallinen, kun sitä käyttää ammattilainen. 

Dystonian hoitoon botuliinia on käytetty pari- kolmekymmentä vuotta, eikä sillä ole havaittu muuta haittavaikutusta, kuin samoihin kohtiin pistettyinä lihasten heikkeneminen. 





Tämä on toisaalta tarkoituskin, koska botuliinia pistämällä pyritään estämään pakkoliikkeitä. Botuliini lihakseen pistettynä lamauttaa sitä, muodostaa tavallaan puskurin, joka estää aivojen tumakkeesta tulevan käskyn perille menon. Näin pakkoliike loppuu tai vähenee. 

Ongelma voi olla se, että pieni osa ihmisistä on immuuneja botuliinille ja jotkut tulevat sille käytön vuoksi immuuniksi. Silloin ratkaisu voi olla eri tyyppisen botuliinin käyttö tai DBS-leikkaus. 

Minun kohdallani se ei vielä ole ajankohtainen, koska botuliini auttaa jonkin verran. Mutta kuten alussa kirjoitin, kaikki voi muuttua, toisinaan hitaasti ja joskus nopeastikin. Silmänräpäyksessä.