torstai 31. toukokuuta 2018

LAITOSHOITO VAI KOTIHOITO




Ajatus on vapaa sanojen rajoitteista. Ajatuksen ja sanojen ero on metsän ja tuulen kaltainen. Sanat syntyvät kirjain kerrallaan, kömpelöinä ja hitaina, usein ontuvina ja monin tavoin käsitettävinä. Siinä, missä sanat saapuvat kohtaan, jossa niillä ei ole enää mitään annettavaa, ajatus jatkaa matkaansa. 

Ei voi olla sanoja ilman kirjaimia, mutta sanoja ilman ajatuksia on paljon. Kirjaimet voivat olla esteitä, jotka on ylitettävä matkalla ajatukseen. Tai ne voivat olla siltoja, jotka estävät sukeltamasta ajatusten pohjavirtoihin. 

On suuri menetys oikaista yli siitä, missä kävi ajatuksen merkittävin pyörre. Valitan, että elämme aikaa, joka ei enää suosi omaa ajattelua, säälittävää aikaa, joka on jalostettu vanhasta totalitarismistä. 




Surullisin esimerkki tästä oli eräänä päivänä, kun selkeästi tarkoitushakuinen tutkimus 1-2 vuotiaiden laitoshoidon erinomaisuudesta verrattuna kotihoitoon julistettiin. Tutkimus oli jo taustaltaan tarkoitushakuinen ja kaikuja kommunismin ajoilta.

Surullista, että lapsista halutaan tehdä aivopestyjä robotteja, ennen kuin he oppivat kodin turvallisessa ilmapiirissä ajattelemaan omia ajatuksia. Tämä tutkimus syötettiin hampaattomalle medialle, joka julkaisi sen purematta varmana totuutena. Ylen otsikot olivat vielä asiallisia, mutta iltapäivälehtien kotihoitoa pilkkaavat otsikot härskejä.

Missään uutisessa ei ollut tutkivaa journalismia neuvolan tekemiin testeihin, joilla vakuuttavasti viestitettiin, että yksivuotias kehittyy paremmin laitoshoitoon aamuvarhain, tai yövuoroissa kuljetettuna kuin kotihoidossa. 

Nyt toivoisi jonkun järjen äänen, vaikka Jari Sinkkosen ottavan kantaa tähän tutkimukseen.







Tutkimuksen tilaajan nimi kertoi, mistä oli lopulta kysymys. Sylttytehtaalla tarvitaan työvoimaa ja sitä ilmeisesti saa, kun lapset ajetaan päiväkotiin 1-2 vuotiaina. Kolhoosit on keksitty jo ennen tällaista tutkimustakin ja lopetettukin. Nyt niitä ajetaan ovelasti takaisin. 

Mielestäni on järkyttävää ajatella tulevaisuuden yhteiskuntaa, joka vie perheiltä lapset jo yksivuotiaina. Voi vain kuvitella mikä sellaisen kokeilun tulos on muutaman vuosikymmenen kuluttua. 

Samaan aikaan raportoidaan kuinka kiusaamaan opitaan jo päiväkodeissa. Taitohan sekin tietysti on. Tätä tutkimusta tuskin on neuvoloissa tehty tai palkansaajajärjestöjen kustantamana tilattu. Heikot ja herkät ajetaan kovien arvojen ajassa murtumaan laitoshoidossa.





Eräänä päivänä tämäkin hullutus havaitaan järjettömäksi ja palataan takaisin kotihoidon antamaan terveeseen pohjaan. Samalla tavoin kuin muutkin aikakautensa laitoshoitoihin perustuneet kasvatusmuodot, varsinkin kommunistivaltioissa todettiin vääriksi. Sen jälkeen selitellään inhimillisillä erehdyksillä ja parhaansa yrittämisellä.

Ajattelun vapaus ei varmasti kehity sillä tavoin, että herkkä lapsi viedään hälisevään ryhmään ja kuvitellaan, että hänestä tulee sosiaalisempi sillä tavoin. 

Luultavasti tuo herkkä lapsi nujerretaan ja kiusataan muutaman pikku päällikön jyrän alle, kun hoitajan silmä välttää. Monta ajattelijaa menetetään, jos tällainen laitoskasvatus otetaan käyttöön.





Olen onnellinen, että sain kasvaa kodikkaassa ympäristössä vapaana ja huolettomana kouluikään asti. Kukaan ei tullut minua kiskomaan aamuvarhain laitoshoitoon, eikä neuvolan täti ohjeistanut päiväkotiin. Terveyssisar kävi pyörällä asemaperän taloissa ja tuli tutuksi, hienot muistot hänestä jäi, turvalliset ja luotettavat.

Kaiken takana on tietysti työvoiman tarve ja raha, eikä niinkään lasten tai perheiden hyvinvointi. Mikä tällaisen tutkimuksen ja laitoshoitoihin ohjaamisen todellinen motiivi on, sen aika näyttää. Veikkaan, että motiivi on tuttu neljän kirjaimen sana; raha. 

Rikkaille on muutaman vuoden aikana ohjattu tulovirtoja hanat kaakossa ja nyt tarvitaan lisää lihaa ja verta mammonan alttarille. Siksi on tilattu tällainen tutkimus, että saataisiin kotona lapsia hoitavat, tai kodinomaisessa perhepäivähoidon pienryhmissä kasvavien vanhemmat tehokkaammin hyödynnettyä.





Raha on tämän aikakauden kaikkea ajattelua määrittävä mitta. Tuntuu, kuin sillä sanalla olisi taivaallinen valta. Kuitenkin elämä on paljon enemmän kuin rahalla saa. Ilo on jotain muuta, kuin kolmen vuoden välein vaihdettu auto, parin viikon ”laatuaika” turistihotellin likaisissa huoneissa ja riitaisessa kiireessä. Ilo on yhteisissä, kiireettömissä hetkissä. 

Olen sitä mieltä, että jonain päivänä tämä pelkkään mammonan ja rahan keräämiseen perustuva valtakoneisto on pakko muuttaa inhimillisemmäksi. Ihminen ei ole kone, joka kestää tehotalouden laitoshoidossa yksivuotiaasta eläkeikään. Tulokset tällaiselle toiminnalle ovat nähtävissä lähihistoriassa hyvinkin lähellä. 

Koti on lapsen ja jokaisen ihmisen paras paikka. Me tarvitsemme turvallisia koteja, emme laitoshoitoja, joihin neuvolan työntekijät auktoriteetillaan ja kyseenalaisilla testeillään ohjaavat. Koti tulisi olla yhteiskunnan suojeluksessa ja arvostuksessa, sillä siellä on tänäänkin ihmisyyden perusta.






Laitoshoito on tänään ajanut suomalaisen yhteiskunnan tärkeysjärjestyksessä kodin ohi ja se on hyvin järkyttävää. Lapset halutaan hoitoon päiväkotiin pian syntymän jälkeen aivopestäviksi ja omaa ajattelua latistavaan joukkovoimaan. 

Aikuiset syyllistetään kaikilla tavoin, jos eivät he ole valmiita lähtemään mihin tahansa pakkotyöhön. Vanhukset viedään laitoshoitoon, lääkitään passiivisiksi ja hoidetaan hiljalleen pois, kunhan on riittävästi hoitomaksuja kerätty.

Olisi aika herätä näkemään, mihin meitä ajetaan tällä toiminnalla. Onhan tämä kaikki niin läpinäkyvää, että jokainen itsenäisesti ajatteleva kyllä ymmärtää muutenkin. Olen viime vuosina nähnyt, miten tämä laitosyhteiskunta toimii tehokkaasti. 





Kaikki on valmiina seuraavaan vaiheeseen. Testiähän tämä vasta on. Pian nähdään, että tämä kaikki päätyy neljään kirjaimeen.

Onneksi ajatus jatkaa siitä eteenpäin, sillä ajattelu ei vaadi sanoja tai kirjaimia, kaikkein vähiten laitoksia. 

Ajatteleva ihiminen on aina vapaa ihminen.




lauantai 5. toukokuuta 2018

AJATUKSIA DYSTONIASTA JA JUOKSEMISESTA




Rollaattori rullaa kevyesti ohitseni alamäessä ja baskerin kangastappi viuhuu tien notkelmissa kuin tuuliviiri. Olen vappuaaton aamulenkillä ja katselen vauhdikasta menoa ihaillen. Kaukana edessä kuuluu jarrun vinkumista, rollaattori kallistuu hieman ja kurvaa sivukadulle. Minä hölkkään rollaattoriin verrattuna etananvauhtia, mutta vastaavia, kirjaimellisesti etanavaeltajia on paljon. Tien yli kulkee jatkuvasti etana-armeijoita ja pohdin, ovatko nämä niitä tappajaetanoita. Eräällä pihatiellä joku odottaa rikkalapio maahan painettuna etanan saapumista, aikoo ilmeisesti pyydystää sen elävänä. Mietin, että lenkeillä olen nähnyt etanoita niin valtavia määriä, että vaikea sitä armeijaa on pysäyttää.

Sateisen yön jälkeen, kun pyörätie on kostea ja aamukaste vyöryy yli, on etanoiden aika. Niitä kulkee tien yli kuin kurkiauroja, joiden sisään on asennettu selkeä sisäinen tietoisuus matkan suunnasta. Etanat ovat lähes kaikki pieniä ja matkansa alussa, mutta niitä on paljon, ja vaikka etanoiden vauhti ei päätä huimaa, niin lopulta päämäärä ja liike, on ainoa asia jolla on merkitystä. Hidas ja sitkeä, jonka päämäärä on selkeä, voittaa aina nopean säntäilijän, joka tänään syöksyy eri suuntaan kuin eilen, vaikka vauhti on hillitön. Tiedän, että etanat ovat useimmille, varsinkin puutarhansa hyvin hoitavalle ”walking dead”, eli armeija, joka tulisi jotenkin pysäyttää. Myös meillä niiden torjuntaan on panostettu joka kesä vaihtelevalla menestyksellä. Sanan etana, lausuminen väärässä kohdassa, laukaisee liikkeelle sanoja vyöryvän tsunamin, joka saa katumaan sen käyttöä.





Ei tätä espanjansiruetanaa turhaan yritetä torjua, sillä sen ruokavalio on monipuolinen. Etana syö lähes kaikkia kasvilajeja, eikä sitä kannata liiskata puutarhakengän alle. Tappajaetana nimen se on saanut, koska syö myös kuolleita eläimiä ja popsii menehtyneet lajitoverinsa ohi mennessään välipalaksi. Yksi suvunjatkossa hyvin onnistunut etana tuottaa satoja jälkeläisiä, joten tehokas se on myös siinä suhteessa. Luonnollisesti tulee mieleen, mikä voisi olla luonnon vastaisku tappajaetanalle. Mielenkiintoista on, että heinäsorsa syö etanoita ja muutamat kiitäjät. Muuten sillä on vastustajana vain puutarhaansa vaalivia ihmisiä ja ihan syystäkin. Etana voi syödä vuorokaudessa kymmenisen grammaa kasviksia ja herkutella jälkiruuaksi lajitoverillaan. Määrä ei ole varsin pieni, sillä niitä voi olla samassa puuhassa satoja aterioijia ja silloin aletaan puhua jo puutarhatuholaisesta. 

Espanjansiruetana on nimestään huolimatta lähtöisin sieltä, missä herkuttelua osataan arvostaa eli ranskanmaalta. Siinä  missä Napoleon kohtasi Waterloonsa, ei tämä vatsallaan matkaa taittava marssija ole voittajaansa kohdannut. Pikemminkin se valtaa koko ajan uusia alueita ja Suomen Lappikin on jo saanut ensimmäiset etanansa turisteiksi. Aika mittava matka olennolta, joka taittaa taivalta noin puolensataa metriä vuorokaudessa. ”Etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”, sanottiin ennen. Nyt voisi kysyä, onko huomenna puutarhaa jäljiltäsi etana. Lukuisia ohjeita etanan karkoitukseen tai puutarhasta pois pitämiseen löytyy netistä ja kuulee keskusteluissa. Sitä on kuitenkin yhtä vaikea torjua, kuin irtokissoja, jotka tuhoavat linnunpesiä, tappavat pikku visertäjiä ja pilaavat hajujätöksillään paikkoja ja omaisuutta. 





Jotain hyvää yritän löytää kuitenkin tämän pienen, tuhoa tuovan vaeltajan esimerkistä. Vaikeaa se ei ole, koska ne ovat niin ilmeisiä. Ensimmäinen hyvä esimerkki on tasaisen varma vauhti, joka aluksi vaikuttaa hitaalta. Kuitenkin etana etenee vuorokaudessa omaan pituuteensa verrattuna viisisataa kertaisesti. Ihminen etenisi samalla vauhdilla noin kilometrin päivässä. Lopulta kysymys on enää matkan päämäärästä. Mihin ihminen on matkalla. Etanan tahdilla se tavoite on lähes varmasti saavutettavissa. Kannattaa siis edetä etanan esimerkillä. Omalla tavallaanhan myös ihminen on tuholainen ja vieläpä pahin niistä. Ennenpitkää me tuhoamme puutarhoidemme lisäksi kaiken muunkin paljon tehokkaammin kuin etanat.

Etanat tulivat ajatuksiini lenkillä, juostessani, tai ehkä paremminkin hitaasti hölkätessäni Karjaanjoen jokilaaksosta pyörätielle. Paljon ajatuksia nuo päällepäin vaarattomilta näyttävät nilviäiset ovat herättäneet. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka kehuisi etanoita, tai löytäisi niistä jotain hyvää. Ymmärrän sen kyllä hyvin. Ei ole mukavaa katsella, kun vaivalla istutetut ja huolella hoidetut istutukset joutuvat näiden nakertajien ateriaksi. Olen nähnyt, kuinka pian, kaunis, humalaköynnöksen koristama seinämä muuttuu reikiä täynnä olevaksi verkkoaidaksi etanoiden jäljiltä. 





Yritän välttää astumasta etanoiden päälle, mutta se on vaikeaa, koska niitä on paljon ja olen lenkistä niin väsynyt. Huomaan, että kuntoni on päässyt heikkenemään viime kuukausina. Olen juossut pian yhdeksän kilometriä ja vauhtini on niin hidasta, että minusta tuntuu, kuin vastaantuleva sauvakävelijä katselisi vähän säälivästi. Etenen etanan vauhtia, mutta onneksi niillä on eri suunta. Olen sairastanut dystoniaa pian viisi vuotta, jos aika lasketaan virallisesta diagnoosista. Sairaus alkoi kuitenkin oireilemaan jo muutamaa vuotta aiemmin ja on ollut ehkä piilevänä mukana koko elämäni ajan. Alttius sairastua dystoniaan voi olla monillakin, mutta kaikilla se ei aktivoidu. Mikä saa dystonian puhkeamaan on hyvä kysymys. Varmaa vastausta siihen ei tiedä kukaan. 

Saadessani dystonia-diagnoosin olin hyvässä kunnossa. Kävin säännöllisesti lenkillä ja jaksoin juosta parikymmentä kilometriä. Rullaluistelin kesäisin ja tein pyörällä pitkiä retkiä. Dystoniaan sairastuttuani jatkoin kuntoilua niin kuin ennenkin. Aloitin siihen aikaan myös blogini ja kerroin juoksuharrastuksestani. Jotkut ihmettelivät, miten pystyn juoksemaan, vaikka sairastan lihasjännitesairautta, joka vääntää pääni sivuun. En antanut sen aluksi häiritä juoksuani, koska lenkit antoivat niin paljon minulle. Pää kyllä vääntyi sivuun, mutta yritin sietää sitä, katselin maisemia, metsää ja virtaavaa Karjaanjokea. Pidin myös juostessani usein kädellä leuasta päätäni suorassa. Ei se mukavalta koskaan tuntunut ja hiljalleen vääntö alkoi vaikuttaa kuntoiluun. Ensimmäisen kerran dystonia todella vaikeutti juoksemista sairastettuani vajaan vuoden. Olin silloin lenkillä ja päätä väänsi niin rajusti, että olin juosta ojaan. Pidin muutaman kuukauden tauon lenkkeilystä.





”Hän ei kävele koskaan, mutta sielunsa viilettää,” laulaa Johanna Kurkela. Minäkin olin lopettanut juoksemisen, mutta mielessäni viiletin usein Karjaanjoen rantapolkuja. Mikä saa ihmisen juoksemaan. Mielestäni juoksu on luontevin tapa liikkua, ihminen on syntynyt juoksemaan. Aki Hintsa kertoo kirjassaan ”Voittamisen anatomia,” että vaarallisinta mitä ihminen voi tehdä, on liika istuminen. Istuminen aiheuttaa eniten sairauksia ja vaivoja meille, ihmistä ei ole luotu istumaan. Kirjassaan Hintsa kertoo etiopialaisesta Haile Gebreselassiesta, joka on eräs kaikkien aikojen parhaista juoksijoita. Hän käyttää itsestään nimitystä ”juokseva mies”. Hintsa kertoo, kuinka Gebreselassie ilmestyi hänen kotiovelleen joka aamu hyväntuulisena hymyillen ja valmiina aamulenkille. 

Haile Gebreselassie kävi myös Suomessa harjoittelemassa ja kertoi, että olosuhteet harjoitteluun olivat täydelliset. Häneltä tultiin usein kysymään, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän jotain, mutta mitään ei puuttunut. Kahdestaan Hintsan kanssa keskustellessaan Haile kuitenkin totesi, että jotain oli pahasti pielessä. Hän totesi, että jos Etiopiassa olisivat asiat niin hyvin kuin suomalaisilla urheilijoilla, ei siellä olisi yhtään huippu-urheilijaa. Meillä on yksinkertaisesti liikaa kaikkea, liikaa virikkeitä jotka saavat meidät säntäilemään eri suuntiin. Keskittyminen ja tavoitteeseen pyrkiminen vaatii poikkeuksellisen voimakkaan tahdonlujuuden.




”Juokseva mies,” on mielestäni hieno ajatus ja koska se kuvaa elämäntapaa, on se myös erottamaton osa ihmisen persoonaa. Minäkin halusin olla juokseva mies, vaikka dystonia oli juoksuttaa minut ojaan. Niinpä palasin muutaman kuukauden tauon jälkeen juoksemaan, aluksi juoksumatolla hiljalleen hölkäten ja käsillä kaiteista tukea ottaen. Kiinnitin kuminauhan juoksumaton päätyyn ja yritin sen avulla pitää pääni suorassa. Juoksumatto on hyvin haastava tasapainon kannalta. Varsinkin harrastajan juoksumatot ovat aika kapeita, joten kompastumisen vaara on aina suuri. En kuitenkaan antanut periksi ja vähitellen pääsin sellaiseen kuntoon, että pystyin juoksemaan myös ulkolenkkejä kesällä. 

Tällaista aaltoliikettä juoksuharrastukseni oli muutaman vuoden ajan, kunnes loppui lähes kokonaan. Kunto heikkeni väkisinkin, koska juoksuun tuli pitkiä taukoja. Runsaat kaksi vuotta sitten kävin fysioterapeutilla, joka totesi, että jätetään se juoksu toistaiseksi ja keskitytään muihin kuntoilumuotoihin. Minä kuitenkin viiletin mielessäni siellä Karjaanjoen rantapoluilla ja mieleni paloi lenkille. Vuosi sitten, viime keväänä, pääsin taitavan neurologin hoidossa niin hyvään kuntoon, että niskojen väännöt lievenivät ja kävin välillä juoksulenkeilläkin. Pystyin juoksemaan jopa pitämättä päätä kädelläni suorassa. Kesää seurasi kuitenkin rankka syksy. Dystonia iski takaisin ja tuli kovilla väännöillä. Juoksu jäi ja paino nousi, niin että huomasin olevani viisitoista kiloa painavampi, kuin ollessani juoksukunnossa. 





Dystonia on ailahteleva sairaus, kuin vuorovesi se saapuu ja lähtee, koskaan kuitenkaan poistumatta. Minä viiletin sydämessäni ja palasin vuodenvaihteen jälkeen matolle. Aloin juosta dystonian kanssa kilpaa. Kiskaisin kuminauhan juoksumaton päädystä irti ja aloin juosta. En välittänyt horjahteluista ja vähitellen löysin hyvän rytmin. Oli vielä talvi ja ulkona liukasta, joten matolla oli hyvä juosta. Pidin harjoituspäiväkirjaa ja noudatin ensimmäisen kerran elämässäni harjoitteluohjeita. Olin yllättynyt, miten mukavaa oli löytämieni ohjeiden avulla harjoitella. Olin aikaisemmin luullut, että juoksemisen harjoittelussa on vain juostava. Ja onhan se niin, mutta jos juoksee vain yhdellä tavalla, ei kunto parane niin hyvin, kuin monipuolisella harjoittelulla. Sitä paitsi vaihteleva harjoittelu on todella mielenkiintoista. 


Nyt olen taas lähellä juoksupainoani, matkat pidentyvät ja taittuvat vähän kerrallaan nopeammin. Olen asettanut omaksi tavoitteekseni juosta kesän aikana puolimaratonin. Aikatavoitteeni on, että maali on vielä paikoillaan, ennen kuin tulen perille.